Parlamentin uudet vaatteet
Olipa kerran parlamentti, jonka jäsenet marssivat valtiopäivien avajaisiin valtansa
viittoihin pukeutuneina.
Mutta eihän heillä ole vaatteita, sanoi pieni lapsi. Hän kantoi litran mittaa, jolle hän oli
antanut nimen Parlamentti.
Valtiovalta kuuluu kansalle. Se luovuttaa vallan täysimääräisenä neljäksi vuodeksi
kerrallaan hallitukselle.
Eduskunnan enemmistön tulee nauttia
hallituksen luottamusta. Enemmistö tarkoittaa tässä hallituspuolueiden kansanedustajia.
He puolustavat hallitusta kaikissa tilanteissa muuta harkintaa käyttämättä.
Opposition tehtävä on taata hallitukselle
toimintarauha. Se tapahtuu kiistelemällä
ministereiden ja hallituspuolueiden muiden edustajien kanssa mahdollisimman värikkäin sanakääntein. Siten media saa hyviä otsikoita ja sitaatteja ilman, että tarvitsee kirjoittaa asiaa äänestäjien vaivaksi.
Kansanedustajat kuuluvat ryhmiin, jotka kertovat, mitä äänestysnappia kulloinkin pitää painaa. Hallituspuolueiden edustajat painavat yleensä jaa, oppositio ei. Se on niin selvää, että 1954 Tuure Junnila (kok.), Niilo Kosola (kok.) ja Lauri Solla (ml.) kiilasivat napin tulitikulla pohjaan ja lähtivät kahville.
Muista kuin äänestysnapeista ei ole ohjeita. Siksi eduskunnassa on paternosterhissi, jossa ei ole nappeja.
Valtiosäännössä yllä olevat asiat kerrotaan hieman toisin sanoin. Sanomalehdistön
tehtävä on kertoa selkokielellä, mitä mikäkin käytännössä tarkoittaa.
Parlamentarismi kuulostaa hienolta.
Parlamentti säätää lait ja valvoo ne toimeenpanevaa hallitusta.
Niin oli ennen.
Eduskuntavaaleissa äänestämme henkilöä
ja puoluetta, jonka lupaukseen hoitaa meille tärkeitä asioita uskomme.
Tärkein asia on pääministerin valinta.
Niin ovat sekä puolueet että media todistaneet jo pitkään. Jos pääministeriehdokkaamme ei ole itse äänestettävissä omassa vaalipiirissämme, äänestämme valitsijamiestä kuten Kekkosen aikaan presidentinvaalissa.
Presidentinvaalissa taas äänestämme suoraan suosikkiamme.
Vaalien jälkeen tuleva pääministeri aivan ensimmäiseksi kokoaa hallitukseen sellainen määrän puolueita, ettei eduskunnasta tarvitse enää piitata. Puolueet vannovat pitävänsä yhtä ja kansanedustajansa kurissa.
Kansanedustaja ei kylläkään lain kirjaimen mukaan ole kenenkään pomotettavissa. Hän on vastuussa vain äänestäjilleen, ja heillekin vain neljän vuoden välein. Mutta minkäs teet, kun kansanedustaja haluaa jengiin ja maksaa jäsenmaksun äänellään. Muuten menee paikka valiokunnassa – ja ministerijonossa.
Äänestäjiä ei silti kokonaan unohdeta.
Maakunnassa seisotaan heidän rinnallaan
puolustamassa lakkautettavaa varuskuntaa. Eduskunnan siitä äänestäessä istutaan
vessassa.
Kansanedustaja on aina altis oppimaan
uutta. Jos tie käy hallituksesta oppositioon, jaasta tulee ei, eistä tulee jaa.
Jääräpäitäkin joskus on. Matti Louekoski (sd.) äänesti oppositiossa kerran hallituksen esityksen puolesta. Se kun sattui olemaan
sama, jota hän oli itse esittänyt edellisen
hallituksen valtiovarainministerinä.
Hallituksen ylivaltaa pönkittää se, että
ministerit saavat jatkaa kansanedustajina ja
äänestää omasta puolestaan.
Timo Soini (ps.) mollasi talvella hallitusta, kun sen edustajat eivät olleet eduskunnassa kaikki samaa mieltä. Minusta hallituspuolueet ja niiden edustajat saavat ja heidän pitäisikin
olla useammin eri mieltä. Vain siten voin äänestäjänä saada tietoa, mitä ja ketä seuraavissa vaaleissa äänestää.
Kyselyjen mukaan koululaiset eivät erota puolueita toisistaan. Se järkyttää aina puolueita
kovasti.
Muistaakseni se oli pitkäaikainen demaripoliitikko Lyyli Aalto, joka jo miespolvi sitten sanoi, ettei koululaisten tietämyksessä ole
mitään ihmeteltävää. Ei hänkään enää erottanut demaria kokoomuslaisesta, ei ainakaan sinipunahallituksessa.
Jos perussuomalaiset ovat oppositiossa ja vihreät ja vasemmistoliitto yhteisessä hallitusrintamassa, maan asioiden hoito ja eduskunnan keskustelu jatkuu vuodesta toiseen kuten
ennenkin. Se on turvallista mutta rapauttaa kansalaisten kiinnostusta yhteisten asioiden hoitoon ja äänestämiseen.
heikki.vuorela@
maaseuduntulevaisuus.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat