Suojelemmeko ihmistä näkemästä, miten ruoka tuotetaan?

Tässä yhtenä aamuna ei olisi kannattanut avata medialaitteita ollenkaan. Ne kertoivat puutteellisesta eläinsuojelulaista ja nitraattiasetuksen tulkintaerimielisyyksistä.

Aamun uutiset saivat aikaan painetta ja turhautumista. Miten on mahdollista, että kotimaista ruokaa tuottavia ihmisiä pidetään narrina ja pilkkana? Meidän tuottajien syyksi saadaan käännettyä kaikki mahdollinen Itämerestä valtion kassaongelmiin.

Paineisessa päässä tiivistyi kysymys. Ovatko lainsäätäjät tietoisesti vai tiedostamatta

ympäristölainsäädäntöä päivittäessään kasvattaneet kuilua maaseudun ja kaupungin välillä?

Maaseutu ei saisi haista,

kuulua eikä näkyä. Kun maaseudun ja maatalouden normaalia elämää ei näe, siitä vieraantuu ja alkaa helposti

uskoa kaiken, mitä lööpit kertovat.

Ympäristöä ja luontoa tulee suojella ja varjella. Se on vain lainassa tulevilta sukupolvilta. Mutta suojelemmeko samalla ihmisiä näkemästä, miten ja missä ruoka kasvaa?

Ympäristönsuojelun nimissä estetään maatalouden normaali

harjoittaminen asutuksen läheisyydessä esimerkiksi karjanlannan levityskielloin tai multausvaatimuksin. Luontoa sillä ei suojella vaan ihmistä luonnollisilta ravinteiden hajuilta.

Suomalainen maajussi velvoitetaan asfaltoimaan lietesäiliön ympäristö, mutta toisaalla ei tarvita edes lieteallasta, pelkkä kuoppa maassa riittää. On vaikea uskoa, että olemme

saman Euroopan unionin kansalaisia.

Kaupan hyllyllä tuotteet eivät saisi hinnalla erota, kaiken pitäisi olla halpaa. Meille tuottajille kasataan hurjasti vaatimuksia ja samalla lisätään tuotantokustannuksia.

Kuitenkin vaatimukset unohtuvat helposti kaupassa omaa ostoskoria täyttäessä ja rahapussin euroja laskiessa. Ei muistetakaan vaatia saparonsa

pitänyttä possua, jonka lääkitystiedot tunnetaan, tai maitotuotetta, joka on testattu antibioottien varalta moneen kertaan, ensin tuottajan ja vielä meijerin toimesta.

Jos ei tunne ja tiedä, kuinka ruokamme tuotetaan, ei osaa sitä liioin arvostaa.

Vuosikymmeniä sitten

kaupungeissakin mahduttiin

elämään sulassa sovussa kotitarvelehmän, sian, kanojen ja hevosten kanssa. Nykyisin tuntuu, että välissä pitäisi olla kilometrien hajurako.

Olisiko syytä purkaa säädöksiä niin, että maatalous ja taajamat mahtuisivat samalle karttalehdelle? Nyt tuotantorakennukset ovat useiden, jopa kymmenien kilometrien päässä kouluista ja päiväkodeista.

Koululaisten ja hoitolasten

vierailut tiloille olisivat

helpompia toteuttaa, jos

kohteeseen päästäisiin vaikkapa

pyöräillen. Laiduntavan karjalauman seuraaminen on tosi-tv:tä parhaimmasta päästä.

Kaupunkikeskustojen tuntumassa teollisuuteen kaavoitetut maa-alueet puskevat pajua. Eikö näitä alueita voisi laiduntaa teollisuusinvestointeja odotellessa?

Jopa taajamamerkkien sisäpuolella laiduntava eläinlauma voisi useammalle ihmiselle olla se syy, miksi nousta aamulla ylös, astua ovesta ulos ja

käydä kysymässä laiduntavalta karjalta, miten yö meni.

Onneksi on kuntia ja kaupunkeja, joissa maaseutu ja maatalous mahtuvat elämään keskustaajaman rinnalla. Kiuruvedellä meidän tuottajien tekemää työtä ja yritystemme kuntatalouteen tuomia euroja arvostetaan.

Tuottajien pärjäämisellä on suora merkitys kaupunkimme talouteen. Kunpa tämä ymmärrettäisiin koko valtakunnassa. Omavaraisuus ruuantuotannossa ja kotimaisten elintarvikkeiden käyttö on kansantaloudellisestikin järkevää.

Kaisa Huttunen

Kiuruveden vuoden

nuori maatalousyrittäjä

Avaa artikkelin PDF