Metsä pysyy sydämessäasuinpaikasta riippumatta
Oma metsä ei unohdu, vaikka siellä ei alvariinsa ramppaisi. ”Minussa elää maaseutu kaupungissa”, Niina Meskus sanoo. Kari Salonen Kuva: Viestilehtien arkistoHELSINKI (MT)
Niina Meskus peri kolmisen vuotta sitten ukiltaan metsää yhdessä äitinsä, tätinsä ja serkkunsa kanssa. Noin 70 hehtaarin metsätila sijaitsee Varkaudessa, josta suku on kotoisin.
Perintö ei tullut yllätyksenä. Ukki tapasi käyttää tyttärentytärtään metsissään ja kertoi aina, että ”joskus tämä on teidän”.
Meskus kiittää ukkinsa kaukonäköisyyttä, kun tämä teki testamentin etukäteen ja maksoi perintöverotkin. Perilliset selvisivät sukupolvenvaihdoksesta pienin kustannuksin.
”Ukki ei kuitenkaan hoksannut neuvoa käytännön asioissa, mitä metsänomistamiseen kuuluu”, hän harmittelee.
Oulusta muutama kuukausi sitten Helsinkiin muuttanut viestinnän ammattilainen käy päivätöissä Espoon Otaniemessä. Varkaudessa tulee käytyä silloin tällöin, metsätilalla harvemmin.
”Tunneside omaan metsään on vahva, mutta vastuu painaa, kun metsää täytyisi ajoittain huoltaa ja hoitaa.”
Tuore metsänomistaja kaipaa asiallista ja ymmärrettävää tietoa metsänhoidosta ja puumarkkinoista.
”Puunostajat kyllä liehittelevät, mutta mistä löytyisi puolueetonta tietoa?” hän kysyy.
Metsänhoitoyhdistystä hän suomii kapeakatseisuudesta ja tylystä asenteesta.
Meskuksen mukaan yhdistys tuppaa myymään puut aina samalle ostajalle ja tekemään muutkin asiat niin kuin on aina ennenkin tehnyt. Kyseenalaistajalle viitataan kintaalla.
”Olo on kuin rautakaupassa. Ne, jotka tietävät mitä haluavat, menevät jonon ohi.”
Yhtymän metsätilaan on tehty metsäsuunnitelma, mutta se menee pian vanhaksi. Meskus haluaisi osallistua uuden metsäsuunnitelman tekoon ja saada tietoa eri vaihtoehdoista.
Rautalangasta väännetyille neuvoille olisi käyttöä, mutta Meskus ei halua, että hänelle puhutaan kuin vähä-älyiselle. 30-vuotiaana hän on myös kyllästynyt tytöttelyyn, johon hän on aika ajoin törmännyt.
”Nuori nainen metsänomistajana on outo tapaus. Olen kuitenkin samalla viivalla karvahattusetien kanssa”, hän lataa.
Hän kaipaisi vertaistukea muista nuorista naisista, jotka omistavat metsää.
”Missä järjestettäisiin tilaisuuksia, jossa voisi vaihtaa ajatuksia muiden kaltaisteni kanssa? Ei minua huvita istua iltaa vanhojen miesten kanssa.”
Ammattilehtiäkin hän on lueskellut, mutta artikkelit raivaussahoista eivät kiinnosta.
Varkauden historia vahvana metsäteollisuuspaikkakuntana on ruokkinut tehokkuusajattelua.
”Taloudellista tuotosta tärkeämpää minulle on, kenelle puuni myyn ja mitä siitä tehdään”, Meskus toteaa.
Hän toivoo, että heidän metsänsä sitoisi mahdollisimman paljon hiiltä ja että puusta tehtäisiin huonekaluja tai rakennuksia sen sijaan, että se päätyisi polttokattilaan.
Neljän naisen yhteisomistus vaatii jonkin verran aatteellisia kompromisseja ja ylimääräistä paperityötä.
”Valtakirjoja täytyy lähetellä ympäri Suomea”, hän huokaa.
Meskuksen serkku, joka on tähän asti hoitanut veroasiat ja pitänyt yhteyttä metsänhoitoyhdistykseen, asuu myös Helsingissä. Äiti puolestaan asuu Oulussa ja täti Varkaudessa.
”Minä olen meistä kaiketi se filosofi ja kyselijä”, nelikon nuorimmainen pohtii.
Vaikka myymistäkin on yhtymän sisällä ehdotettu, Meskus ei halua luopua metsästään.
Hän näkee metsän vakaana sijoituskohteena.
”Se on taustaturva, jota kukaan ei ota pois. Metsästä irtoaa nopeasti hätävaraa, jos yhtäkkiä tulee akuutti rahantarve.”
Metsä on jo antanut paljon. Opintoaikoinaan Meskus kustansi hakkuutuloilla muun muassa laserleikkauksen, jolla hän pääsi eroon silmälaseista.
Painokkaimmin puhetulvasta välittyy syvä kiintymys omaan kuusipuuta puskevaan palstaan Savon saloilla.
”Vaikka asuisin maailman toisella puolella, metsä on ja pysyy. Se on kuin pala kotimaata sydämessä.”
Lisäksi se muistuttaa ukista.
SUVI NIEMI
Pääkaupunkiseudun metsän-
omistajilla on oma yhdistys:
www.pkmo.org
MTK:lla on naismetsänomistajien
jaosto. www.mtk.fi/jasenyys/
naiset/metsanomistajanaiset/
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
