Urheilullinen "läski" masentuu painoindeksistä – hyvä olo ratkaisee

Naisena ei ole mieltäylentävää painaa saman verran kuin jääkiekkomaajoukkueen puolustajamörssäri.

Ei paljon lohduta, että kehomittausten mukaan kropassa on lihasta keskivertoa enemmän. Isokokoisuus risoo, kun pitäisi vedellä juhlamekkoa ylle tai etsiä istuvia farkkuja ”Big is beautiful” -osastolta.

Itseään syyllistää helposti jopa normaalin kotiruuan syömisestä.

Television laihdutusohjelmissa asetelma on aina sama. Joku on päästänyt itsensä rapakuntoon nyhjäämällä sohvalla sipsipussi kädessä. Yllättäen silloin laihtuu, kun alkaa syödä terveellisesti ja liikkua.

Mediassa harvemmin esitellään raskaan sarjan ihmisiä, joilla elämäntavat ovat jo jokseenkin kunnossa. Ylipaino voi vaivata myös sellaisia, jotka eivät mätä herkkuja ja urheilevat ahkerasti. Kaiken järjen mukaan silloin pitäisi laihtua.

Joku syö epäsäännöllisesti, jolloin keho joidenkin mukaan ajautuu mystiselle säästöliekille. Toisia vaivaa kilpirauhasen vajaatoiminta tai jokin muu aineenvaihdunnallinen häiriö. Varmaa ei ole, mitkä kaikki tekijät jarruttavat painon putoamista, mutta väittäisin, ettei kaikilla ihmisillä ole samat edellytykset hoikistua.

Prisma-dokumentissa tutkijat kertoivat, että osalla ihmisistä on geneettinen taipumus ajatella normaalia enemmän ruokaa. Joillakin taas elimistö ei tuota riittävästi kylläisyyshormonia, jolloin nälkä ei meinaa tyydyttyä edes perhepizzalla. On myös olemassa geeni, joka pistää himoitsemaan rasvaa. Luolamiesaikojen perua kenties.

Hyvä, että lihavuuden taustatekijöitä tutkitaan ja kehitetään täsmähoitoja. Ikuista laihduttajaa helpottaa tieto ahmimisgeenistä. Silloin mieliteot on helpompi kyseenalaistaa.

Onneksi tunnustetaan, ettei painoindeksi kerro koko totuutta optimaalisesta painosta. Itselleni painoindeksi heittää lukemaksi hätkähdyttävät 30. Keikutaan merkittävän ylipainon rajoilla. Vyötäröä en viitsi mittailla, koska vatsani on usein turvoksissa. Siihen varmaan löytyy syy päivittäin syömistäni kaaleista, juureksista ja ruisleivästä.

Kaikesta huolimatta oloni on hyvä, veriarvot kunnossa ja pystyn esimerkiksi juoksemaan kymmenen kilometriä putkeen (testattu toissa viikolla). Eri asia on, maistuuko moinen puuduttava suoritus kovin usein.

Olen aiemmin ollut rääkkiliikunnan ystävä mutta oppinut, ettei sellainen sovi kropalleni kovin hyvin. Tulee ohut olo, lihakset jumittavat, uni ei tule ja jälkihikeä puskee. Nykyään vannon pitkien kävelyjen, intervallijuoksun, joogan, uinnin ja rauhallisten lihaskuntoliikkeiden nimeen.

Mieluummin painan hieman runsaanpuoleisesti kuin teen elämästäni jatkuvaa mittaamista ja kituuttamista.

Kirjoittaja on MT:n ympäristötoimittaja.

Itseään syyllistää helposti jopa normaalin kotiruuan syömisestä.