perjantaivieras Pekka V. Virtanenja Paavo Littow

Otsikossa mainitut nimet kuuluvat herroille, joista ensimmäinen teki elämäntyönsä Otaniemessä professorina ja jälkimmäinen Oulussa Pohjois-Pohjanmaan maakuntakaavoittajana.

Molemmat ovat myös väitelleet maankäytön edullisuusvertailuista. Virtasen väitöskirja on nimeltään Edullisuusvyöhykemenetelmä haja-asutusalueiden kaavoituksessa (1974). Littowin työ on nimeltään Yhdyskuntakustannusten vertailu (1982).

Mitä merkitystä näillä akateemisilla suorituksilla sitten on? Vastaan heti. Se ajatuskanta, jonka mukaan ”haja-asutus” on niin sanotun yhdyskuntarakenteen hajoamisen suurin ongelma, nojaa nimenomaan Virtasen väitöskirjaan. Kasvavien kaupunkiseutujen maankäytön ohjauskeinojen tehostamisesta on jopa kirjaus nykyisessä hallitusohjelmassakin.

Kaavoittajat tuntevat Virtasen väitöskirjan, koska hän on legendaarisena professorina voinut vaikuttaa lukuisiin kaavoittajapolviin.

Sitä vastoin Littowin työtä ei erityisemmin tunneta. Ainakaan siihen ei viitata. Kuitenkin Littowin tapa tarkastella yhdyskuntakustannuksia on oikeasti taloustieteellinen. Virtasen kylä-oppi on enemmän ammoisen asutuspoliittisen suunnittelun jatkumoa.

Paavo Littowin tutkimus perustuu kynnyskustannusten analyysiin sekä kuuden pohjoispohjalaisen kunnan todellisten yhdyskuntakustannusten vertailuun. Tulos sisältyy seuraavaan lauseeseen: ”4 000 uusasukkaan ohjaaminen neljään edulliseen kuntaan á 1 000 asukasta, oli tuolloin 29 prosenttia edullisempaa kuin keskittäminen yhteen jo ennestäänkin varsin nopeasti kasvavaan kuntaan.”

Käytännössä tuo Pohjois-Pohjanmaan nopeasti kasvava kunta on ollut Oulun kaupunki. Kynnysten takia kustannuskäyrää voi kuvata ”hammaslaitaiseksi” ja jokainen ”hammas” on ylimääräinen rasite verrattuna uusien asukkaiden veronmaksukykyyn. Samaan aikaan maakunnan kuntakeskusten yhdyskuntarakenteen investoinnit ovat vajaakäytössä.

Entä mikä ohjaa muuttovirtoja? Ihmiset muuttavat työpaikan ja leivän perässä. Jos yhteiskunta haluaa jonkinlaista optimaalista yhdyskuntarakennetta kehittää, nousevat yritysalueet ja yritysten sijoittuminen avainasemaan. Yrityksiä pitää ohjata muuallekin kuin keskuskaupunkiin.

Palataan Pekka V. Virtasen kyläkohtaisiin edullisuusvyöhykkeisiin, joista muun muassa Tampereen seudun kaavoittajat haaveilevat.

Kärjistettynä Tampereen seudun tulkinta on seuraava: Piirretään olemassa olevan koulun ympärille kehä kahden tai kolmen kilometrin säteelle ja annetaan rakennuslupia vain tuolle alueelle. Kouluttomiin kyliin tai muualle kylien alueille ei saisi enää rakentaa. Tätä kuvataan ”kylien kehittämiseksi”, vaikka se tarkoittaa maaseutumaisen asumismuodon tietoista tuhoamista.

Kaavoittaja ei nimittäin keskimäärin ymmärrä, että suomalainen kylä on hajakylä.

Virtasen lähtökohta on, että haja-asutusalueille on rakennettava suunnitelman mukaisesti. Rakentamisen ohjaaminen tapahtuu rajoitusten avulla. Ensisijainen keino on kunnan rakennusjärjestys.

Ilmeisesti Virtasen väitöskirjan tekoaikana oli mahdotonta kuvitella, että kyläläiset voisivat osallistavan suunnittelun avulla, MRL:n 44 §:n mukaisesti, olla mukana laatimassa kyläyleiskaavoja.

Virtasen vuonna 1974 kannattaman edullisuusvyöhykevertailun vika on siinä, että se jättää kaiken vallan kaavoittajalle eikä ota todesta kylän omia arvoja tai kylän paikallistietoa. Nyt vuonna 2012 Virtasen suunnittelufilosofia on ehdottoman vanhanaikaista.

Avaa artikkelin PDF