Kaupungistuminen vauhdittaa cityviljelyä
Marika Turtiainen (vas.), Rale Leppävuori, Helena Holm, Eeva Kulmanen ja Leena Kirkko-Jaakkola loihtivat varsinaisen keitaan vanhainkodin pihalle. Yhdestä laatikosta nousevat myös kesän ensimmäiset perunat. Ville-Petteri Määttä Kuva: Viestilehtien arkistoKaupunkiviljelyn suosio on ollut nousujohteista Suomessa jo kymmenen vuoden ajan.
”Erityisesti vapaassa kaupunkitilassa viljely on yleistynyt reilun viiden vuoden aikana”, kertoo Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan tutkija ja dosentti Ari Jokinen.
Kaupunkiviljelyllä on useita muotoja, ja esimerkiksi siirtolapuutarhoilla on pitkät perinteet. Ne saapuivat Suomeen noin sata vuotta sitten Saksasta, Jokinen kertoo.
Myös palstaviljelyä on kaupungeissa ollut hyvin pitkään.
”Kriisitilanteissa, kuten sodan aikana, kaupungin puistot hyödynnettiin perunan viljelyyn”, Jokinen valottaa.
Uusin muoto on vapaan kaupunkitilan viljelys, josta erityisesti nuoret ovat innostuneet. Se on keskittynyt lähinnä suuriin asutuskeskuksiin, kuten pääkaupunkiseudulle ja Tampereelle.
”Tällainen viljely on usein tilapäistä, ja viljelijät samalla ikään kuin tutkivat kaupunkitilaa ja kokeilevat vaihtoehtoisia viljelypaikkoja.”
Tilapäisyyden takia viljelmät ovat usein omissa laareissaan, eivätkä suoraan maassa.
Lähes kaikissa Euroopan maissa kaupunkiviljelyllä on pitkä historia. Esimerkiksi Itä-Euroopan maissa kaupunkiviljely on vahva perinne.
Vaikutusta on myös sillä, onko kaupunkilaisilla viljelymahdollisuuksia maaseudulla. Venäjän datšoilla on perinteisesti omaa ruuantuotantoa, ja moni viljelee Suomessakin omalla mökillä.
Kaupunkiviljelyyn on panostettu erityisesti suurissa kaupungeissa, kuten New Yorkissa, Lontoossa ja Berliinissä.
”Kaupungistuminen on iso ilmiö, ja suurkaupungit pyrkivät yhä omavaraisempaan tuotantoon. Kekseliäisyys alkaa tuottaa monenlaisia innovaatioita”, Jokinen pohtii.
Esimerkiksi Lontoossa toimintaansa aloittelee maanalainen kasvihuone.
Jokinen ei pidä ollenkaan hullumpana ajatuksena, että tulevaisuudessa esimerkiksi taloja lämmitettäisiin suurkaupungeissa maanalaisten kasvihuoneiden lämmöllä.
Maan pinnalla viljelyalueet ovat puolestaan osa viheralueiden verkostoa.
Suomessa tilanne on erilainen suurimittaisen viljelyn suhteen, koska kaupunkimme ovat suhteellisen pieniä ja maaseutu on lähellä. Viljely on kuitenkin innostanut kekseliääksi.
”Esimerkiksi työporukat ovat innostuneet laittamaan viljelyksiä työpaikan pihaan ja katolle sekä rakentamaan niille nerokkaita kasteluautomaatteja”, Jokinen kertoo.
Myös asunalueiden suunnittelussa otetaan Suomessakin jo huomioon viljelyinnostus.
”Nykyajan taloja ja pihoja varustetaan myös pitäen silmällä sitä, että asukas innostuu viljelemään kotona”, Jokinen kertoo.
Kaupunkiviljelyssä keskeistä on, että se järjestetään yhteistyössä eri osapuolten kanssa.
”Maat kuuluvat usein kaupungille, ja niiden käytöstä on sovittava kaupungin kanssa.”
Vastaavasti esimerkiksi kerrostalojen pihoilla viljelystä on sovittava kiinteistön omistajan kanssa. Luvan kysyminen on paitsi kohteliasta, se on myös hyvä keino selvittää maan kunto.
”Suomessa maaperän saastuneisuus ei ole yhtä suuri ongelma kuin Keski-Euroopassa. Epävarmoille alueille on silti parempi selvittää vaihtoehtoiset viljelypaikat”, Jokinen kertoo.
Perussääntö hänen mukaansa on, että ilman kautta tulevat laskeutumat eivät ole niin vaarallisia kuin maan kautta viljelmiin kulkeutuvat saasteet. ”Raskasmetallien siirtymisessä on myös eroja kasvilajien välillä.”
Uudessa viljelymuodossa suositut viljelylaarit ja säkit ovat usein hyvä vaihtoehto, ja kaupasta ostettavan mullan alkuperä on helpompi selvittää.
Silja Eisto
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
