Seleenin puute voi viedäriemun laitumelle laskusta
Seleenin puute oli tuttu vaara vielä 1970-luvulla, mutta nykyajan viljelijöille se jää välillä toisarvoiseksi, eläinlääkäri Sanni Kallio sanoo.
”Riskiryhmässä ovat luomutilat ja ulkomaisia lannoitteita käyttävät.”
Kallio on perehtynyt seleeniin tuotantoeläinten terveyden- ja sairaudenhuollon erikoistumisopinnoissaan.
Hänen tekemässään kartoituksessa ilmeni, että emolehmien veren seleeniarvot olivat keskimääräistä alempia luomutiloilla ja tiloilla, jotka käyttivät ulkomaisia lannoitteita.
29 emolehmätilasta yhdellä oli puutetta seleenistä ja muutamalla tilalla arvot olivat alhaiset, vaikka eläimillä ei ollut oireita.
”Tuottajat haluavat tietysti ajatella kustannuksia. Suomalaisiin lannoitteisiin lisättävä natriumselenaatti on kallista, samoin seleenilisä.”
Kallio kehottaa harkitsemaan lannoitteissa säästämistä kaksi kertaa. ”Voi tulla kalliimmaksi ostaa eläimille seleenilisää kuin käyttää seleenipitoista lannoitetta. Puhumattakaan sairastumisten kustannuksista.”
Yksi syy nuukuuteen lienee, että nykyinen nuori viljelijäpolvi ei muista lihasrappeumia, joita ennen lannoitteiden seleenilisäystä esiintyi. Seleenin lisääminen aloitettiin kansanterveydellisistä syistä vuonna 1984.
Luomuviljelijät ovat Kallion mukaan varsin tietoisia seleenilisän tarpeesta, mutta seleenipitoisuudet ovat niillä silti paikoin alempia kuin tavanomaisilla tiloilla aiheuttamatta välttämättä oireita karjassa.
Eläinyksilöiden välillä esiintyy myös suurta vaihtelua, eli annettu seleenilisä ei jakaannu tasan.
Kallio arvelee erojen johtuvan seleenilisän ja kivennäisen jakotavasta. ”Jako on hyvin olennainen. Säilörehusta eläimet saavat seleenin tasaisemmin. Hyvä vaihtoehto on myös hitaasti liukeneva seleenipitoinen pötsibolus, joka pitää seleenin saannin tasaisena pitkään.”
Seleenilisää valitessa Kallio neuvoo tuottajia tarkistamaan orgaanisen seleenin osuuden. ”Valmisteita on markkinoilla paljon ja osassa orgaanista seleeniä on vain nimellisesti. Sitä pitäisi olla vähintään puolet eläimen päivittäisestä seleeniannoksesta.”
Orgaaninen seleeni on samassa muodossa kuin se, jonka eläin saa syödessään tavanomaisilla lannoitteilla ravitun pellon satoa.
Orgaaninen seleeni, eli seleenihiiva, on noin viisi kertaa paremmin eläimen hyödynnettävissä kuin epäorgaaninen. Eläin myös varastoi sitä ja erittää sitä maitoon enemmän kuin epäorgaanista.
”Jos saanti vaihtelee, orgaaninen seleeni puskuroi puuteaikoina.”
Suun kautta saatavasta epäorgaanisesta seleenistä jopa puolet kulkee suoraan eläimen läpi.
Seleenin lisäksi tulee huolehtia riittävästä E-vitamiinin saannista, sillä seleeni toimii yhdessä sen kanssa. Niukasti E-vitamiinia on esimerkiksi kuivassa heinässä ja oljessa. Paljon E-vitamiinia taas kuluttaa rikkipitoinen lannoitus sekä propionihapolla säilötty rehu.
Vakavimmillaan seleenin puutteesta johtuva lihasrappeuma aiheuttaa vasikkakuolemia. Akuutissa lihasrappeumassa nuoren, yleensä 2–4 kuukauden ikäisen, eläimen sydänlihas pettää liikunnan yhteydessä, eikä mitään ole tehtävissä.
Luurankolihasrappeumassa kasvava eläin makailee, mutta on virkeä. Näissä tapauksissa paranemisennuste on hyvä, Kallio sanoo.
Aikuisilla eläimillä puute ilmenee usein esimerkiksi jälkeisten jäämisenä, hedelmällisyysongelmina ja immuunijärjestelmän heikkenemisenä. Myös aikuisilla tilanne on yleensä hyvin korjattavissa, mutta vaatii aikaa.
Kallio muistuttaa, että yhden eläimen sairastuessa kaikki tulee hoitaa. ”Sairastunut on jäävuoren huippu. Parasta olisi ennalta ehkäisy, sairaus vaikuttaa aina kasvuun.”
Seleenin puutteeksi epäiltävien oireiden syy selviää varmimmin verinäytteistä tai vasikan ruumiinavauksella. Suuntaa voi saada myös rehu- ja maaperänäytteistä.
”Näytteitä käytetään liian vähän, vaikka laboratorio- tai patologikulu on marginaalinen kun ajatellaan koko sairautta.”
TERHI TORIKKA
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
