Vahvat kylät keskittämisen vaihtoehto

vierasyliö

Maaseudulla jatkuu kaikkien rakenteiden suureneminen ja loittoneminen. Maatilat ja teolliset yritykset suurenevat ja harvenevat, samoin tekevät valtionhallinnon ja kuntien yksiköt sekä järjestöt.

Prosessi on ollut pitkäaikainen eikä loppua ole näkyvissä. Ala- ja yksikkökohtaisia etuja on saavutettu, mutta kokonaisuus on kärsinyt.

Yhä selvemmäksi on tullut, että kielteisten vaikutusten vastapainoksi tarvitaan voimakasta paikallista kehitystyötä. Yhtä selvää on, että paikallisen kehittämistyön tulee ponnistaa niin yritystoiminnasta kuin yhdistysten työstä kuin julkisen vallan toimenpiteistä. Yksikään yhteiskunnan kolmesta sektorista ei yksinään riitä vastapainoksi keskittäville voimille.

Tilanne on suuri haaste kaikille kolmelle sektorille, joiden on löydettävä toisensa ja rakennettava tietoisesti yhteistyön muotoja. Tarve on tunnustettu jo kolmessa viimeisessä hallitusohjelmassakin, mutta työmuotojen kehittely on vielä pahasti keskeneräistä.

Kaikki leikkivät omassa laatikossaan ja omilla leikkivälineillään, vaikka alueellinen ja paikallinen kehittyminen edellyttäisi aitoa yhteistyötä ja suunniteltua työnjakoa. Rakenteet on pystytettävä vastaamaan nykytarpeita. Ne eivät synny itsestään.

Aivan tyhjästä ei tarvitse aloittaa. Monialaista ja paikkaperustaista kylätoimintaa on tietoisesti viety suuntaan, jossa se ottaa vastuuta omasta alueestaan.

Prosessi on kesken, mutta kasvava osuus Suomen 4 200 kylästä on jo käynnistänyt ja käynnistää toimintoja, joilla varmistetaan lähipalveluja, kunnostetaan ympäristöä viemäreillä ja pusikoita raivaamalla sekä suunnitellaan talo-, taloryhmä- tai kyläkohtaisia lähienergiaratkaisuja, tehdään rahaa tempauksilla ja kulttuuritapahtumilla.

Kyläyhdistysten välisiä aktiviteettieroja on, mutta suunta on oikea: valmiudet kasvavat ja kehittämistoimet lisääntyvät.

Myös kaupungeissa on herätty yhteisöllisen toiminnan välttämättömyyteen. Kansalaistoiminnan ja kunnan suhde on aivan aivan sama kuin maaseudulla, vaikka kansalaisten aktiviteetit ovat jossain määrin erilaisia.

Kun kansalaistoimijoiden ja kuntien yhteistyötä vahvistetaan, on syytä huolehtia siitä, että kansalaiset ovat samanarvoisia suhteessa julkisen vallan paikallisyksikköön. Muuten paikallisen kehittämisen järjestelmä ei kehity ja esiintyy haihattelua esimerkiksi siten, että oletetaan jokaisella paikkakunnalla tarvittavan omat työmuotonsa.

Näin ei rakenneta riittävää vakautta paikallisen kehitystyön järjestämiselle, jolloin osin turha keskittäminen ja alueellinen epätasa-arvoistuminen jatkuvat.

Euroopan unionista peräisin olevaa paikallisen kehittämisen välinettä, Leader-metodia, on sovellettu Suomessa jo 18 vuotta. Hyvin monenlaista kohennusta on saatu aikaan 20 000 hankkeella ja 700 miljoonalla eurolla.

Olennaista jälkimmäisessä luvussa on yksityisen rahoituksen ja talkootyön iso osuus eli kolmannes. Leader-metodi on osoittautunut aktiivisuuden mobilisoijaksi ja ratkaisuksi sellaiseen kehitystyöhön, johon useimmat rahoittajat suhtautuvat liian pienenä. Siksi paikallisen kehittämisen järjestelmän rakentamisessa Leader-metodi on olennainen elementti.

EU:n komissiokin on oivaltanut, että Leaderia voidaan käyttää kaikentyyppisissä yhteisöissä. Leader ei ole vain maaseudun kehittämisen väline.

Edellä mainituilla kolmella elementillä on jo perustaa. Sen sijaan neljäs elementti, lähidemokratia, on vasta keskustelussa. Eikä keskustelun taso päätä huimaa!

Lausuntokierroksella oleva ehdotus uudeksi kuntalaiksi sisältää suosituksia lähidemokratian rakentamiseksi, mutta voivottelupolitiikka asian ympärillä jatkuu eli kunnan päättäjät ”voivat” ottaa käyttöön lähidemokraattisia työmuotoja.

Sama vetelä asenne esiintyi jo nykyisen kuntalain säätämisen yhteydessä. Tuloksena tästä oli neljännesvuosisadan aikana kaksi lähidemokraattista ratkaisua, Rovaniemen ja Sonkajärven joissakin osissa. Näennäisiä vallattomia malleja on kymmenittäin. Miksi kuntalain uudistamisessa ei haluta oppia koetusta?

Neljästä elementistä on rakennettavissa verkosto, jossa osapuolet vahvistavat toistensa tuloksellisuutta. Samalla paikallinen kehitystyö tehostuu, asioita ratkaistaan siellä, missä niiden merkitys tunnetaan, luottamus kunnallishallintoon ja päättäjiin kohenee ja paikallisten yritysten ja kansalaistoimijoiden arvostus paranee. Eikä paikallisen kehittämisen vahvistaminen ole keneltäkään pois!

Tietenkin eteenpäinmeno edellyttää, että kylä- ja asukastoiminnan valmiuksien parantamista jatketaan, valtiovalta sitoutuu puitesopimukseen, jossa vaakakupeissa ovat kylätoiminnan laajenevat tehtävät ja toisaalta kehittyvä valtionapu, Leader viedään koko maahan rakennerahastojen avulla ja sen mitoitus arvioidaan kasvavien tehtävien mukaiseksi sekä lähidemokratia kytketään uuteen kuntalakiin ja otetaan käyttöön kunnallishallinnon ja paikalliskehittäjien yhteisenä, tasa-arvoisena mahdollisuutena.

Näin poliittishallinnollinen avuttomuus jatkuvan keskittymisen ja alueellisen eriarvoistumisen edessä vähenee. Ehdotetut ratkaisut eivät ole mahdottomia, eivätkä edes kalliita.

EERO UUSITALO

Kirjoittaja on professori ja Suomen Kylätoiminta ry:n puheenjohtaja.

Avaa artikkelin PDF