UUTISTAUSTA Suomettumisen kääntöpuoli
Pari viikkoa sitten Viron nykyinen Moskovan suurlähettiläs Jüri Luik yllätti kuulijansa kertomalla tarinan, joka liittyi aikaan, jolloin hän toimi Viron puolustusministerinä. Hänen mukaansa Viro ei olisi saanut puolustushallintoaan eikä puolustustaan Naton asettamassa määräajassa jäsenmaalta vaadittuun kuntoon ilman Suomesta annettua aineellista ja ammatillista tukea.
”Ilman Suomen antamaa apua se olisi ollut lähes mahdotonta”, hän totesi.
Kysymys on vähän tunnetusta ilmiöstä, johon törmäsin 80-luvun lopulla.
Oli tarve saada ajankohtaista tietoa perestroikan ajan Neuvostoliiton talouden kehityksestä, minkä vuoksi soitin johtaja Esko Ollilalle Suomen Pankkiin, ja kysyin, löytyisikö sieltä tutkittua tietoa.
”Meillä on täällä pankissa pari virolaista harjoittelijaa, juttele heidän kanssaan, he ovat asioista erittäin hyvin perillä”, Ollila vastasi. Kävi ilmi, ettei kyse suinkaan ollut harjoittelijoista, vaan parista nuoresta tutkijasta, jotka olivat Suomen Pankissa saamassa oppia siitä, miten itsenäisen maan keskuspankki perustetaan ja miten se toimii.
Kerroin asiasta kotona vaimolleni, jonka työpaikka oli tuolloin sisäministeriössä. ”Heitä on myös meillä”, vaimoni totesi. Holkerin hallituksen kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen ihmetteli virkamiehilleen, että ministeriön käytävillä kulkevien virkamiesten määrä näytti hänestä viime aikoina kovasti kasvaneen. He ovat virolaisia harjoittelijoita, hänelle kerrottiin.
Samaan aikaan presidentti Mauno Koivistolta kysyttiin tv-haastattelussa, onko Suomen edun mukaista, että Neuvostoliitto ei hajoa. Kyllä, kuului lyhyt vastaus. ”Entä uskotteko siihen, että Neuvostoliitto säilyy yhtenäisenä”, toimittaja tivasi. Uskon, kuului yhden sanan mittainen vastaus. Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Samaan aikaan valtion virastoissa ja laitoksissa Viron itsenäisyyden valmistelu oli täydessä käynnissä – ”kulttuuriyhteistyön” nimikkeellä, presidentin tieten ja hänen siunauksellaan.
Nyt, kun Neuvostoliiton hajoamisesta ja Viron vapautumisesta on kulunut yli 20 vuotta, on tullut aika kertoa tarina pohjia myöten. Kertomisen aloitti Yleisradio esittäessään viime maanantaina dokumentin ”Epävirallinen linja”. Ohjelma nosti esiin kaksi Viron uuden itsenäisyyden tuntematonta sankaria, Kulle Raigin ja Eeva Lillen.
Dokumentin koskettavimmat hetket koettiin, kun Lennart Meren Helsingin toimistoon tuli Alfred Kordelinin säätiön asiamies, joka otti lompakon esiin ja kysyi: ”Tarvitaanko täällä rahaa?”
Tai kun legendaarisen karaokeravintolan Pataässän isäntä möi virolaisille pari drinkkiä lakia rikkoen ja saattoi hakijan matkaan sanoen: ”Viro vapaaksi!”
Tai kun opetusministeriön osastopäällikkö Kalervo Siikala lähetti autolastillisen toimistotarvikkeita Kadriorgiin, Viron tyhjään presidentinlinnaan.
Myös suurella yleisöllä on nyt mahdollisuus saada tietää tämä kaikki, kiitos Heikki Rausmaan, jonka juuri hyväksytty väitöskirja paljastaa Suomen Virolle noina kriittisinä vuosina antaman tuen kaikki ulottuvuudet. Voi vain toivoa, että tutkimus kuluisi kummankin kansan käsissä.
Erityisen hyödyllistä luettavaa se on niille, jotka ovat vuosia hävenneet suomettuneen Suomen selkärangattomuutta – ja niille virolaisille, jotka yhä uskovat, että Suomi tunnusti Viron uuden itsenäisyyden vastahakoisesti ja lähes pakon edessä.
Tarina paljastaa ehkä laajemmankin ilmiön. J. K. Paasikivi, patavanhoillinen ja varovainen pankkimies johti maata, kun ulkopolitiikassa tapahtui vallankumouksellinen mullistus. Neuvostojohtajien luottomies Urho Kekkonen junaili ETYK:in, joka suoraan myötävaikutti Neuvostoliiton hajoamiseen. Mauno Koivisto, pääsihteeri Mihail Gorbatshovin uskollinen tukija, hyväksyi sen, että Suomi teki enemmän kuin yksikään toinen maa auttaakseen Viron irti Neuvostoliitosta ja itsenäistymään uudelleen.
Ehkä pienen ja uhanalaisen maan ulkopolitiikassa aina on erikseen asioita, joista puhutaan – ja asioita, joita vain tehdään.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
