VIERASKOLUMNI Suuri ennallistaja
Istuin vuoden viimeisenä päivänä myrskyn kaataman kuusen rungolla ja kuuntelin puron solinaa vihreässä metsässä. Olin kierrellyt kolmisen kilometriä kotiseutuni metsiä.
Siellä täällä oli yksittäisiä kaatuneita puita, mutta pahin tuho näkyi jo keittiön ikkunasta: naapurin kuusikosta myrsky oli kaatanut parikymmentä runkoa yhteen rytöön ja muutama runko nojasi konkelona naapureihinsa.
Siinä rungolla istuessani mietin, taas kerran, metsähallituksen suojelualueillaan harrastamaa ennallistamista.
Surullisena olin katsellut Repoveden kansallispuistossa työn jälkiä, missä kaivinkoneella oli räimitty pieniä aukkoja nuoreen männikköön. Saman retkeilyn yhteydessä oli myös seminaari, ja tuomitsin siellä tuollaisen ennallistamisen täysin turhaksi ja hullun hommaksi. Samaa mieltä kanssani olivat UPM:n edustajat, jotka kielsivät ennallistamisen kansallispuistoon lahjoittamallaan puiston osalla.
Jo koko ennallistamisen käsite on kummallinen. Luonto muuttuu koko ajan, eikä metsän kehitystä voi edes pysäyttää tiettyyn vaiheeseen, saati sitten palauttaa sitä johonkin aikaisemmin olleeseen tilaan.
On kuitenkin kolme ennalistamisen nimellä kulkevaa toimenpidettä, jotka minäkin hyväksyn: metsän polttaminen, vieraiden puulajien poisto ja, pienin varauksin, ojien tukkiminen. Nekään eivät tuo metsää tai suota takaisin sellaisena, kun se on joskus ollut, mutta toimet peittävät ihmisen näkyvät jäljet.
Mutta luonnonsuojeluun saadun metsän raiskaaminen kaivinkoneella, moottorisahoilla ja räjäytyksin lahopuun saamiseksi ja pienaukkojen luomiseksi on järjetöntä rahan ja työn haaskausta.
Kun metsäkuvaa muutoinkin arvostellaan rikkonaiseksi, miksi suojelualueilla siihen pitäisi tehdä vielä lisää reikiä? Ja aina on sanottu, että pulaa on järeästä, pitkälle lahonneesta puusta, mutta aukot tehdään useimmiten nuoreen metsään, niin Repovedelläkin. Vaikka metsikkö olikin perustettu viljelemällä, ei se aukkoja tekemällä muutu luontaisemmaksi, rumemmaksi kyllä. Ja sitä riukumaista lahoavaa puuta on riittävästi talousmetsissäkin.
Kotikulmillani Tapanin ja Hannun tuhot jäivät pieniksi, mutta kuvista näin, millaista jälkeä muualla oli syntynyt. Väistämättä metsään jää enemmän lahopuuta kuin mihin metsähallituksen metsurit konsanaan pystyvät.
Nyt pitäisi suojelurahoja käyttää siihen, että ostettaisiin tuhoutuneita alueita ennen kuin ne ehditään raivaamaan. Jos puusta maksetaan täysi hinta, myyntihalukkuuttakin voisi olla. Ja näin saataisiin suojelualueita lounaiseen Suomeen, jossa niitä on ennestään niukasti.
Niin, se purokin oli oikeastaan aikoinaan ojaksi kaivettu, mutta vesi oli jo syönyt kivien väliin oman kiemurtelevan ja solisevan uomansa, jota saniaiset kesällä varjostavat. Luonto ennallistaa, kunhan sille annetaan aikaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
