LUKENUT MIES Simpauttajan poika

Joulun ajan hyviin tapoihin kuuluu lukea vuoden mittaan palkittuja kirjoja. Nilsiäläisen Antti Heikkisen Pihkatappi ilmestyi kesällä. Marraskuussa se palkittiin komeasti vuoden parhaana esikoisromaanina.

Heikki Turusen Simpauttaja tulee tietysti heti mieleen. Pääjuonihan on sama. Maalaispoika riitautuu vanhoillisen isänsä kanssa, syöksyy sadatellen maailmalle ja tekee loppukirjan ajan jollain tavoin paluuta. Itäsuomalaisten kansanihmisten jutut lentävät Heikkisen ukoilta herkullisemmin.

Kertojat ja heidän kertomistapansa ovat silti aivan erilaisia. Turusella pohjoiskarjalainen maalaismaisema runoilee ylenpalttisesti. Heikki vyöryttää lukijan eteen päähenkilön sukulaisten ja naapurien kohtaloita näennäisessä epäjärjestyksessä sellaisella vauhdilla, että kärsimätön lukija hiiltyy. Tarinassa ne kaikki ovat tarpeen.

Lukunautinnon jälkeen pikkumainen rupeaa pohtimaan. Turunen käynnistää suomalaisen maaseudun murroksen 1960-luvulta, Heikkinen 1990-luvulta. Ilmenemismuoto on sama, kulmakunnan peltojen keräytyminen pikkuhiljaa yhden isännän työstettäväksi.

Ristiriita on näennäinen. Simpauttajan Ryynäsen Imppa tarkastelee maailmaa asutustilallisen poikalauman viimeisenä. Pihkatapin Taskisen Jussi, Johannes Virolaisen mukaan nimensä saanut, lähtee vanhalta sukutilalta.

Molemmat kirjat päättyvät somasti Kekkoseen. Vanha presidentti lähetti aikoinaan nuorelle Turuselle myllykirjeen, jossa tosissaan kehotti tätä jatkamaan. Turunen on totellut kiitettävästi. Taskisen Jussille Kekkosen haamu pakisee unessa uusiokäyttöön sisustetussa sukutilan navetassa melassitynnyrin päällä.

Lopuksi Kekkonen molskahtaa suohautaan. Myös tämän aihepiirin romaanit taitavat olla lähellä loppuaan, mutta Pihkatappi kannattaa lukea toisenkin kerran.

PEKKA ALAROTU

Antti Heikkinen: Pihkatappi.

276 sivua. Siltala.

Avaa artikkelin PDF