Tärkeintähän ei ole mitalit, vaan rehti kilpa

Ei tosikoille.

Niin kuin aina, Suomesta lähtee joka neljäs vuosi olympialaisiin lähes lentokoneellinen, voitontahtoa

uhkuva ”turistiryhmä”, nyt Lontooseen. Tämä ryhmä

poikkeaa tavallisesta turistiryhmästä sillä tavalla, että he matkallaan osallistuvat

olympialaisiin.

Ja tiedotusvälineiden tehtävä on luoda jalometallihumala kansalaisiin. Ja sitähän ne

tekevät kyllästymiseen asti.

Eihän edellä mainittu minua mitenkään suuresti keikauta, enkä urheiluhulluksi itseäni vähääkään samaista. Ainoastaan ehkä hiukan keikauttaa, kun epäilen joutuvani huijatuksi sellaiseen, josta vastinetta katsomalleni en saa.

Tarkoitushan tässä on se, että tämä lähetetty porukka toisi kultaa ja kunniaa Suomen kansalle urheilussa. Mutta

valitettavasti se on hyvin pientä. Kun sitten näin käy, urheiluhullu joutuu kärvistelemään ja kärsimään häpeäntunteesta Suomen puolesta, koko kisojen ajan.

Kisat nyt on lyhyt aika, minkä hyvin kestää, mutta ahdistus, häpeä, masennus ja alemmuudentunne jatkuu

urheiluhullussa pitkään. Tietysti voisi taputtaa naapurivaltioiden menestyksille, mutta eihän härmäläinen.

Yleistähän on se, että

poikamme ja tyttömme ovat porukan häntäpäässä ja karsiutuvat yleensä heti. Enimmäkseen pikajuoksijat tuottavat pettymyksen poikkeuksetta.

Heidän ja monen muun paras paikka oppien ottoon olisi oman olohuoneen sohvalla televisiota katsellen. Valmentajat kyllä peräänkuuluttavat osallistumista kokemuksen hankkimisella. Mutta onko

kukaan kuullut, että suomalainen pikajuoksija olisi

kokemastaan jotain oppinut?

Kun urheiluainesta ei enää omasta maasta riittävästi löydy, olisiko syytä turvautua urheilijoiden ostoon vierailta mailta, niin kuin monet maat jo tekevätkin.

Esimerkiksi Keniassa, Jamaikalla ja Etiopiassa on valtavasti ylitarjontaa kaikille juoksumatkoille. Kymmeniä samanarvoisia, mutta yksi maa ei voi lähettää kisoihin kolmea enempää.

Heiltä ja muualtakin köyhistä

olosuhteista voisimme ostaa joka matkalle maailman huippuja. Samalla auttaisimme urheilijoita ja heidän sukuaan parempaan elämään urheilijan palkintorahojen ansiosta.

Näin olisimme pian taas urheilun suurmaa, kuin joskus kauan sitten. Sillä tosiasia

lienee, ettei pullansyöjistä

urheilijoita tule, vaan nälkä on se voima, joka huippuja tekee.

Karsintarajat on Suomessa asetettu liian alhaalle ja niiden ylittämistä annetaan yrittää ja yrittää. Kun kaikki konstit käytetään, niin B-rajan ylitys saadaan väkisinkin onnistumaan, ja niin urheilija pääsee ansaitsemattomalle turistimatkalleen.

Valitettavaa mutta totta on sekin, että suurkilpailujen pistesijaakaan tuskin nykyään saavutetaan ilman kiellettyjä aineita. Siis jos urheilijamme haluavat näyttää puhtailta, jota lienevätkin, mutta sittenkin testaajien hämäämiseksi kannattaa ottaa aamupalalle mennessään Elovena-paketti lautasen viereen.

Taisto Levo

Alastaro

Avaa artikkelin PDF