Perjantaivieras Kymmenen kertaaasumisenvapaudesta
Kuluvalla viikolla julkistettiin Helsingissä kirja asumisen vapaudesta.
Kirjan taustalla on Talonpoikaiskulttuurisäätiö. Säätiöllä on kaksi tehtävää: perinteisen talonpoikaiskulttuurin tunnetuksi tekeminen ja uuden talonpoikaiskulttuurin edistäminen.
Molemmat tehtävät on muuten kirjattu jo 1930-luvulla säätiötä perustettaessa. Kustaa Vilkunan, Urho Kekkosen ja kumppanien toimesta.
Jostain syystä vasta 2000-luvulla havahduttiin tuohon toiseen tehtävään. Yhtenä esimerkkinä Lasse Ristikartanon ja Matti Vuorion aloitteesta järjestetty ”Uusia ratkaisuja maalla asumiseen” -arkkitehtikilpailu, jonka tulokset julkistettiin Arkkitehti-lehdessä 4/2008.
Uusi talonpoikaiskulttuuri on pohtimisen arvoinen termi. Sen on oltava jotain universaalia ja samalla nykyaikaan sopivaa.
Ajattelen kahta seikkaa.
Toinen on aika. Talonpoikainen aikakäsitys tarkoittaa, että aika on vuoden eri aikoina erilaista ja että eletään tuon erilaisen ajan mukaan kutakin vuodenaikaa. Siihen siis kuuluu arjen ja pyhän ero, vapaan ajan ja työn ero, sesonkien tunnistaminen.
Siis täydellinen vastakohta teolliselle, tasalaatuiselle ajalle.
Toinen uuden talonpoikaiskulttuurin ydinasia on asuminen. Sillä mitä jää jäljelle kun talonpoikaa oikein pudistelee? Katsokaamme kolmanteen polveen kaupunkioloissa elävää talonpoikaista sukua: talo! Talo filosofisena ja omakohtaisena haasteena. Talo arvojen ilmentäjänä. Talo maailmankaikkeuden tiivistävänä mikrokosmoksena. Talo kulttuuriluomuksena, jossa ollaan ja asutaan. Talo on se universaali, joka aikojen muuttuessa jää talonpoikaisuuden henkiseksi ytimeksi.
Ja talo on kelle tahansa tärkeä siksi, että siihen liittyy vapaus ja se mahdollistaa vapauden. Vapauden sanan aidossa ja jylhässäkin mielessä.
Kun nyt ympäristöhallinnon kouluttamat kaavoittajat sanovat, ettei maalla saisi asua hiilijalanjäljen tai palvelukustannusten tai tulevan kaavoituksen haittaamisen takia, sanovat, mitä toisen rauhaan kuuluu.
He sanovat sinulle: so-so, yrität elää väärin. Sinun pitää elää näin. He tulevat sanoneeksi, että: juu, me olemme kaikessa hiljaisuudessa päättäneet, että asumisen vapaus ei ole perusoikeus. Riittää, kunhan saat valita niistä asunnoista, joita kiinteistönvälittäjillä on myynnissä. Että asumisen vapaus on kiinteistönvälittäjien kuvasivuja.
Mutta eihän tästä ole kysymys. Kysymys on siitä, että vapauden idea on sisällytettävä kaavoitukseen itseensä. Tapaan jolla rakennuspaikat tunnistetaan ja määritellään.
Tähän vastaisi erinomaisesti kyläyleiskaava MRL 44 § 2. momentin mukaan. Mutta kun sitä ei saa käyttää alueilla, joilla on ”merkittävää rakennuspainetta”.
Sitä saisi siis käyttää siellä, missä sitä ei tarvita. Paitsi, että noille muille alueillehan ei enää saisi rakentaa, sanovat elykeskukset, jotka ympäristöministeriö on kouluttanut.
Mitä ihmettä kaavoittajat pelkäävät? Että lainmukainen yleiskaavatyö johtaisi lainvastaisuuteen? Että kyliin löytyisikin hyviä rakennuspaikkoja?
Kysyttävää on paljonkin.
Miksi tarvitsemme rajan vakituisen asunnon ja vapaa-ajan asunnon välille? Mikä on asian perimmäinen logiikka? Miksi kesämökkejä saa edelleen rakentaa vaikka kuinka kauas, mutta muuten maalle ei enää saisi rakentaa? Miksi pientalojen kokoa halutaan rajoittaa? Eikö talon laajennus maaseudulla tai kaupungissa olisi luontevin vaihtoehto muutolle? Miksei talo voisi elää vuodenaikojen mukaan niin, että kesällä kaikki tilat ovat käytössä ja talvella osa tiloista on kylmänä, osa peruslämmöllä ja osa asumislämpöisiä?
Miksi kaavoittaja puhuu palvelukylistä, vaikka palveluja ei maaseudulla enää olekaan, kouluja lukuun ottamatta? Mistä tämä kaavoittajien ontto paremmin tietäminen tulee?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
