Dna-testi ei kerro kaikkea
Tiedustelin Suomen riistakeskukselta oikeutta ajaa Perhossa liikkuvat koiraeläimet lippusiimalla kameran eteen, jotta näiden lajipuhtautta voisi tarkastella valokuvista. Riistakeskuksen vastaus oli, että kuvapohjaisella tarkastelulla ei saada asiasta selkoa, vaan tarvitaan Rktl:n tekemä dna-analyysi.
Oikein käytettynä dna-testi on erehtymätön, mutta pelkkä menetelmä ei tee tuloksista tiedettä, eikä dna-tekniikka voi tuottaa parempia tuloksia kuin menetelmässä käytetty aineisto mahdollistaa.
Huolellisesti tehty ja hyväksyttävä tieteellinen tulos edellyttää, että niin menetelmä kuin siinä käytetty muu aineisto täyttää tieteelliselle työlle asetetut vaatimukset. Tämä koskee luonnollisesti myös tutkimuksessa käytettyä referenssiaineistoa.
Sellainen dna-tutkimus jossa käytetyn aineiston luotettavuus perustuu jonkun henkilön mielipiteisiin, ei täytä tieteelliselle työlle asetettuja vaatimuksia.
Kun selvitetään koirien taikka susien ”puhtautta”, tarvitaan näyte tutkittavasta eläimestä sekä verrokkitietokanta, joka sisältää digitoituja näytteitä muista saman lajin edustajista. Koirilla testi on suoraviivainen, koska jokaiselle koirarodulle on rotujärjestön kuvaus, jota kasvattajat ja näyttelyjen tuomaristo noudattavat. Näin verrokkitietokantaan saadaan edustavia näytteitä määritykset täyttävien eläinten dna:sta ja näin myös dna-vertailu antaa luotettavan tuloksen – näyte kuuluu tai ei kuulu verrokkipopulaatioon.
Susien kohdalla tilanne voisi olla yhtä yksinkertainen, mutta toisin on käynyt. Vanhoilla susitutkijoilla oli selvät käsitykset siitä, minkä näköinen aito susi on ja tähän luotettiin silloin, kun dna-menetelmää ei ollut. Kun ensimmäisiä näytteitä digitoitiin verrokkitietokantoihin, lähtökohtana oli kenttätyöntekijän subjektiivinen käsitys siitä, minkä näköinen on oikea susi.
Yksittäisten henkilöiden subjektiivisiin mielipiteisiin luotetaan edelleen, vaikka hiljattain esitetty Hukkamies-ohjelma osoitti, että kaikki neljällä jalalla liikkuvat otukset eivät ole puhtaita susia. Asiaa hankaloittaa vielä se, että kaikki kaadetut taikka kuolleena löydetyt sudet tuhotaan, eikä anneta riippumattomille tutkijoille mahdollisuutta perehtyä niiden rakenteeseen ja ulkonäköön ikään kuin peläten salatun totuuden tulemista julki.
Tiedeyhteisömme näyttää hyväksyvän mielipiteisiin perustuvien dna-analyysien tuloksia, vaikka vaakakupissa olisi tutkimuslaitoksen maine. Samalla kuitenkin unohdetaan, että epätarkkoja ja dokumentoimattomia verrokkinäytteitä käytetään todistusaineiston tukena oikeuskäsittelyissä ja näin vaikutetaan kansalaisten oikeusturvaan.
Suden lajimääritys liittyy törkeän metsästysrikoksen lisäksi myös kansalaisten perusoikeuksien toteutumiseen, ja siksi olisi syytä määritellä dna-tutkimuksen verrokkiaineistolle laatukriteerit. Verrokkitietokannan rinnalle tulisi kehittää julkinen tietokanta, joka sisältää valo- ja röntgenkuvat sekä luusto- ja kallotutkimukset kaikista tietokantaan kirjatuista eläimistä. Näistä tulee myös arkistoida B-näytteet, turkki ja kallo.
Kenttätutkimuksen henkilökuntaa tulisi valmentaa ja ohjeistaa siitä, minkälainen eläin tutkitaan aitona sutena (vrt. rotukoirat) ja heidän eläinkohtaiset arviointiperusteensa tulee olla julkisesti nähtävissä. Tuijottaminen pelkkään dna-analyysiin vääristää hitaasti mutta varmasti verrokkitietokannan sisältöä kohti sekarotuisia koiria.
Asiaa ei paranna tiedeyhteisöstä tulevat lausunnot, joiden mukaan dna-analyysillä mitattu 95-prosenttinen susi on aito suomalainen susi. Sehän ainoastaan kertoo, että sudessa on viisi prosenttia koiraa ja että se kansainvälisesti hyväksytyn määritelmän ja Bernin sopimuksen mukaan on luonnosta poistettava koirasusi ja aidon suden pahin vihollinen.
Kaj Granlund
Lestijärvi
Oikein
käytettynä dna-testi on
erehtymätön, mutta pelkkä menetelmä ei tee tuloksista
tiedettä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
