Tehoa viljan vientiin
Vilja on yksi keskeisistä hyödykkeistä maailmanmarkkinoilla. Sen arvoa noteerataan päivittäin muun muassa Pariisin ja Chicagon pörsseissä.
Viljan maailmanmarkkinahinta tunnetaan siis hyvin. Samoin sen kuljetukseen ja varastointiin liittyvät kustannukset. Siksi päivittäisen viljanhinnan eri paikoissa pitäisi olla loogisesti ja varsin tarkasti pääteltävissä.
Näin ei kuitenkaan ole. Hintapoikkeamat voivat olla paikallisesti yllättävän suuria.
Suomalaisen viljelijän kannalta hintaero muuhun Eurooppaan on ollut yleensä huono uutinen. Suuret viljanostajat voivat maksaa Suomessa huomattavaa alihintaa, koska pienten toimijoiden saati yksittäisten viljelijöiden on vaikea saada aikaan kilpailevaa vientiä.
Raja tulee vastaan polkuhinnoissakin. Esimerkiksi viime syksynä Virossa maksettiin viljasta niin paljon Suomea parempaa hintaa, että se houkutti siuntiolaisen viljelijän Johan Weurlanderin toimittamaan viljansa etelänaapurin ostajille (MT 14.1.).
Viljelijän kokemukset viljanviennistä olivat hyvät, ja toiminta jatkuu, vaikka hintaero on nyt kaventunutkin. Vielä rahtien jälkeenkin Weurlander sai Virosta viljalleen kymmeniä euroja Suomen markkinoita paremman tonnihinnan.
Viro ja Suomi ovat viljan suhteen samoilla maailmanmarkkinoilla. Suuri hintaero Viron hyväksi kertoo, että suomalaisilla viljamarkkinoilla kaikki ei ole kunnossa.
On erikoista, että yksittäinen viljelijä kykenee hyvin kannattavaan viljanvientiin markkinoilla, joilla pitäisi olla vapaa kilpailu. Ehkä niin ei olekaan.
Markkinoiden laki on julma. Kukaan ei
maksa ostamastaan enempää kuin on pakko.
Pakko voisi syntyä tuottajien tiiviimmällä vientiyhteistyöllä. Kilpaileva vienti pakottaisi myös muut suuret viljakauppiaat hinnankorotuksiin.
Käytännössä tämä tarkoittaisi viljelijöiden ”vanhan Hankkijan” paluuta markkinoille. Sellaiselle tuntuisi nyt olevan tilausta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
