Öljy vetää eurooppalaisiamaakaupoille Afrikkaan
Kuva: Viestilehtien arkistoAfrikan valtiot ovat myyneet 2000-luvulla kymmeniä miljoonia hehtaareita maata ulkomaisille sijoittajille.
Land Matrix -tietokannan mukaan eniten maata on myyty Itä-Afrikasta: Sudanista, Etiopiasta, Madagaskarilta ja Mosambikista. Myös monet pinta-alaltaan pienet Länsi-Afrikan maat, kuten Sierra Leone ja Benin, komeilevat lähellä listan kärkeä.
Mikä näitä maita yhdistää?
”Yksi tekijä on sosiopoliittinen tilanne. Useimmat ovat aika ei-demokraattisia maita. Niissä pieni eliitti on neuvotellut kauppasopimukset kansalta kysymättä”, trooppisen metsänhoitotieteen professori Markku Kanninen Helsingin yliopistosta sanoo.
”Lisäksi ainakin Sudanissa on merkittäviä öljyvaroja. Todennäköisesti muuallakin.”
Kanninen uskoo, että nimenomaan öljy vetää eurooppalaisia yhtiöitä Afrikkaan. Arabimaiden poliittinen tilanne on epävakaa, joten Afrikasta odotetaan seuraavaa isoa öljyntuottajaa. Länsimaat haluavat osansa hyödystä.
Vuosikymmenten kuluttua, kun takana on pitkäaikainen yhteistyö esimerkiksi ruuantuotannossa, Euroopan maiden on helpompaa lähteä neuvottelemaan myös öljyvarojen käytöstä.
”On vaikeaa kuvitella, miksi esimerkiksi norjalaiset muuten olisivat maakaupoissa niin aktiivisia.”
Kanninen puhuu maanryöstöstä. ”Ei kaikki maanryöstö ole ostoa, vaan mukana on myös pitkäaikaista vuokrausta”, hän sanoo.
Tästä syystä esimerkiksi Kiina esiintyy kauppatilastoissa vain harvakseltaan. Kannisen käsityksen mukaan nimenomaan Kiina on tehnyt vuokrasopimuksia Afrikan valtioiden kanssa.
Selvästi useammin ostajien listoilla näkyy Euroopan maista kotoisin olevia yrityksiä.
Brittiläis-suomalainen Equatoria Teak Company on ostanut Sudanista noin 20 000 hehtaaria maata tiikin viljelyyn. Muita suomalaisia ostajia listoilla ei näy.
Afrikasta ostetuilla ja vuokratuilla alueilla on monenlaisia käyttötarkoituksia. Useimmiten niillä viljellään jotain.
”Silloin kun kyse on kiinalaisten maanvuokrauksesta, maataloustuotteet menevät Kiinaan.”
Kiinassa on 1,3 miljardia asukasta, ja heidän ruokailutottumustensa muutos näkyy Kannisen mukaan maailmanmarkkinoilla.
”Kiinalaiset ovat lisänneet ruokaöljyn käyttöä, mikä vaikuttaa suoraan palmuöljyn tuotantoon. Palmuöljystä vain pieni osuus päätyy polttoaineeksi.”
Kanninen väittää, että eurooppalaisten kohdalla kyse on strategisesta toiminnasta. ”Näin Etiopiassa, kuinka siellä kasvatettiin kukkia Euroopan markkinoille.”
Arabimaissa taas on pulaa viljelysmaasta, ja Kannisen mukaan sikäläisiä investoijia kiinnostaa taata kotimaansa ruokahuolto.
Afrikkaan investoiminen ei ole täysin ongelmatonta.
”Tyypillistä on, että kohdemaissa ei ole selkeää maanomistusjärjestelmää. Maat, joita myydään tai vuokrataan ulkomaalaisille, ovat niin sanotusti valtion maita. Paikalliset joutuvat siirtymään pois niiltä alueilta.”
Kannisen mukaan toinen iso kysymys liittyy valtioiden kehittymiseen.
”Jos parhaat viljelysalueet annetaan ulkomaalaisten haltuun, huonoimmat jäävät oman väestön olojen parantamiseen.”
Ympäristökysymyksiä Kanninen ei sen sijaan pidä keskeisinä.
”En usko, että ulkomaisten firmojen käytännöt ovat sen huonompia kuin paikallistenkaan toimintatavat. Ympäristön kannalta on yhdentekevää, kuka luonnonmetsän kaataa matalaksi ja istuttaa sen tilalle öljypalmua.”
HELI VIRTANEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
