VIERASKOLUMNI Pitkät jäähyväiset
Vuosi sitten marraskuussa jouduimme lopettamaan koiramme Mortin. Mortti oli sentään ikäsarjaa, jo 12-vuotias, mutta ei se eron haikeutta vähentänyt. Nyt edessä on taas sama suru.
Saimme Kuopion opaskoirakoululta helmikuussa noutajanpennun kasvatettavaksemme.
Alku oli auvoisa: Bosse oli terhakka pentu ja innokas liikkumaan. Syyskuussa se alkoi ontua, ja eläinlääkäri totesi sillä toispuoleisen lonkkavian.
Vammaista koiraa ei kannata kouluttaa oppaaksi, ja niin Bossesta tuli meidän koiramme.
Nykyisin koirienkin lonkkaviat voidaan korjata keinonivelellä. Selvitimme senkin mahdollisuuden. Leikkaus itsessään maksaisi 4 000 euroa. Siihen liittyvät ennakkotarkastukset ja jälkihoidot toisivat hintaa lisää muutaman satasen silloinkin, kun kaikki sujuu hyvin.
Jos leikkauksen jälkeen tulee ongelmia, alkavat sataset vilistä silmissä. Lääkärin mukaan yhdeksän leikkausta kymmenestä sujuu ongelmitta.
Vaikka onnistunutkin leikkaus veisi parin kuukauden tulomme, se ei sinänsä ollut syynä leikkaushoidon hylkäämiseen. Bosse on lihaksikas ja niin ponteva, että vaimo kutsuu sitä usein pommikoneeksi. Vankan ja liikkumishaluisen koiran kohdalla leikkauksen jälkeisten komplikaatioiden todennäköisyys on paljon suurempi kuin yksi kymmenestä.
Koiramme ulkoilualueetkaan eivät ole sileitä asfalttikatuja, vaan metsiä, hakkuuaukkoja, ryteikköjä ja rinteitä. Maassa makaa oksaisia runkoja, joiden yli on hypittävä; kesällä jalkojen alla on pehmeä sammal, talvella upottava lumi.
Sitä paitsi taidamme kuulua niihin tilastotaivaan huono-onnisiin. Tilastojen mukaan joka toisesta pennusta tulee opas, mutta meidän hoidossamme olleista kahdeksasta pennusta vain kahdesta on tullut opas. Ponteva Bosse kyllä teutaroisi niin, että se päätyisi siihen epäonniseen kymmenykseen: haavat aukeaisivat ja tulehtuisivat, eikä hoitokuluilla silloin olisi kattoa.
Koiran liikkumisen rajoittaminen viikkokausiksi leikkauksen jälkeen tuntuu hankalalta ja eläimen sulkeminen ahtaaseen häkkiin suorastaan eläinrääkkäykseltä. Kivut ja rajoitukset olisivat koiran kiduttamista, sillä niiden väliaikaisuutta ja tarpeellisuutta ei pysty koiralle kertomaan. Parempi lopettaa koira kun kiduttaa sitä.
Niinpä päädyimme siihen, että Bosse saa elää niin pitkään kuin se pärjää lonkkansa kanssa. Kipulääkkeitä annetaan tarvittaessa, mutta jos lonkkakivut muuttuvat jatkuviksi ja haittaavat sen arkista eloa, eläinlääkärin piikki saa vaivuttaa sen ikiuneen. Hautakin on jo kaivettu ja pehmikkeeksi on kerätty kaksi laatikollista kuivia vaahteran lehtiä.
Koiran vaivat saavat minut miettimään omaakin loppua. Tähän saakka olen saanut elää terveenä, mutta vihlaisut lonkassa kertovat, etten minäkään enää ole nuori.
Metsässä Bosse vilkastuu ja unohtaa kipunsa. Silti jokainen metsäretki on haikea. Jään pitkäksi aikaa katselemaan, kuinka se vaeltelee metsän hajumaailmassa, nuuskii joka kolon ja säntäilee edes takaisin tuhansien tuoksujen perässä.
Koiran mielessä ei kuolemaa ole, mutta minä suren sitä jo nyt.
Bossella on parempia päiviä, ja huonompia päiviä. Kun huonoja päiviä alkaa olla peräkkäin useita, tiedän ajan koittaneen. Koiralle loppu tulee olemaan helppo, mutta ei minulle.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
