UUTISTAUSTA Itäiset ja läntiset arvot
Mitä vaikeammaksi Euroopan talouskriisi käy ja mitä kauemmas toivo selviämisestä siirtyy, sitä herkemmin puhutaan arvoyhteisöstä: Suomi ei liittynyt Euroopan unioniin vain turvallisuussyistä tai rahasta vaan myös rakkaudesta.
Jäsenyyden myötä otimme paikkamme läntisessä arvoyhteisössä, johon kuuluminen oli kylmän sodan aikana meiltä kielletty.
Niille, jotka alusta alkaen käsittivät Suomen EU-jäsenyyden edut vain Helsingin ja Brysselin välisten vuosittaisten maksuvirtojen vertailuksi, puhe arvoista on täyttä hepreaa. Heille kaikki on yksinkertaista. Suomi liittyi unioniin, koska se sai Brysselistä enemmän rahaa kuin sinne maksoi.
Uusien jäsenten myötä tilanne muuttui ja Suomesta tuli peruuttamattomasti nettomaksaja.
EU:n edut, esimerkiksi suomalaisten yritysten vapailla sisämarkkinoilla tekemät miljoonatilit, ovat jääneet näiltä EU-kriitikoiksi itseään kutsuvilta huomaamatta. Ennätysmatalat korot ja halvat asuntolainat eivät heille ole mitään. Johtopäätös on selvä: Ulos EU:sta ja sassiin!
Mutta eivät arvokysymykset ole selkeitä monille muillekaan – eivätkä ne yksinkertaisia olekaan.
Minusta idän arvoja edustaa parhaiten Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatseslav Molotovin 1940-luvun alussa Baltian maiden neuvottelijoille esittämä toteamus: ”Ettekö te ymmärrä, että pienten maiden aika maailmanpolitiikassa on ohi”.
Kaikki venäläiset eivät silloin – eivätkä tänään – tuota Molotovin oppia hyväksyneet, vaikka lujassa imperiaalisen ylemmyyden henki monissa venäläisissä yhä elää.
Läntisiä arvoja kuvaa puolestaan Länsi-Saksan entisen ulkoministerin Hans-Dietrich Genscherin alaisilleen antama ohje: ”Muistakaa aina, että Euroopassa tulevaisuus kuuluu pienille kansoille”. Eivät kaikki saksalaisetkaan ole tätä oppia noudattaneet.
Liittokansleri Gerhard Schröder ja hänen innokas apulaisensa Joschka Fischer tekivät niin rivoa ulkopolitiikkaa, että myöhemmin liittokansleriksi noussut Angela Merkel joutui pyytämään sitä Baltian maiden johtajilta anteeksi.
Eivät arvot tietenkään heijastu vain ulkopolitiikkaan. Hyvä esimerkki on jokin aika sitten Helsingissä järjestetty sukupuolivähemmistöjen mielenosoitusmarssi. Sen kärjessä kulkivat yhdessä vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ja Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce Oreck.
Samaan aikaan Pietarissa poliisi sulki häkkiin joka ainoan samanlaiseen marssiin osallistuneen. Ja Pietari on sentään kaikista Venäjän kaupungeista ylivoimaisesti ”läntisin”.
Tai otetaan esimerkiksi Suomen ja Venäjän välejä tulehduttaneet lasten huostaanottokysymykset. Suomen lapsiasiavaltuutettu Maria-Kaisa Aula kävi hiljan Pietarissa ja tapasi siellä ilokseen tolkun väkeä, joka tekee suurella sydämellä laadukasta työtä vaikeassa asemassa olevien lasten ja nuorten auttamiseksi.
Huostaanottokiistoilla on Venäjällä sekä sisä- että ulkopoliittinen ulottuvuus, jota edustaa Venäjän lapsiasiamies Pavel Astahov. Mutta Suomeen asti kantautuvien lapsikiistojen taustalla näkyy myös jännitteitä ”modernisoituvan” ja ”perinteeseen palaavan” Venäjän välillä.
Mitä perinteisellä venäläisellä kasvatuksella sitten tarkoitetaan, Aula kysyy, ja vastaa: ”Kriitikkojen mielestä tämä tarkoittaa sitä, että lapset voi pitää kurissa myös lievällä väkivallalla ja että mies on aina perheen pää”.
Suomessa selkeitä arvovalintoja hämärtää omalaatuinen moraalinen ekvivalenssi eli piinkova usko siihen, että kaikki suurvallat ovat aina pahiksia.
Sen erityinen muoto on usko siihen, että oman aikamme suurvallat – Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina – ovat samalla tavalla pahoja.
Kun tähän erityisesti Suomessa vielä liittyy ylimääräinen annos sinisilmäisyyttä Venäjän suuntaan, tuloksena on ilmiö, jonka Esko Aho aikanaan sattuvasti nimesi ”amerikkalaisvastaiseksi fundamentalismiksi”.
Tämä ilmiö on suurin syy siihen, että Suomessa niin moni vierastaa jäsenyyttä toisessa läntisessä arvoyhteisössä, Natossa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
