Kuvaushaaskoille saatava selvät säännöt

Tuomas Huotari ihmettelee, onko luontokuvaajilla oikeus muuttaa suurpetojen elämäntapoja muutaman kuvauskojun tähden. Markku Vuorikari Kuva: Viestilehtien arkisto

lukijalta

Kakkosen susi-iltaa seuranneena rupesin miettimään Suomen susien kesyyntymisen syitä ja seurauksia. Pistin kovasti merkille Lassi Rautiaisen

väittämän, ettei hänen susiaan ole Etelä-Suomeen levinnyt.

Se tuskin on totta.

Suomen susikanta on levinnyt etelään Kainuun kautta ja suurin osa susista on jossain elämän vaiheessa käynyt haaskoilla Kuhmossa. Kuhmon raja-alue Venäjään päin on täytetty kaupallisilla haaskoilla Vartiuksesta, Viiksimosta ja Hukkajärven Kiekinkoskelta Saunajärvelle asti.

Metsästäjä-lehteä 2/2013

selatessa huomaa kuinka

vuonna 2004 ja 2012

pannoitetut nuoret sudet ovat lähteneet etelään yllättäen Seppo Ronkaisen ylläpitämän Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen Pyhännän ja Kajaanin rajamailla Pajusuolla sijaitsevan tutkimushaaskan ja Kajaanin Kettukankaalla Lassi Rautiaisen pitämän kotkan kuvaushaaskan luota.

Näillä haaskoilla välimatkaa on alle 10 km. Tällaisia valmiin ruuan susia kun valmistetaan tarpeeksi paljon, voi olla varma, että kohta kaikki villisudet ovat susia, jotka tulevat ihmisasutusten luo ruuan perässä.

Kun oppi on annettu eläimille nuorena luontokuvaajien ja Rktl:n haaskojen luona, ei susi osaa sitä ymmärtää miksi ihmisten pihoista ei voisi hakea ruokaansa. Ja toisekseen

varsinkin rajalaumoista

levittäytyvät nuoret yksilöt, jotka vanhemmat ovat panneet

etsimään omaa reviiriään tulevan pentueen tieltä, eivät välttämättä osaa edes saalistaa.

Koska Kuhmon kuvauspaikoilla on ympärivuotinen ruokinta, ei ravinnon haku luonnosta ole tarpeen. Tämä on ehkä hälyttävintä toimintaa Suomen susikannan hoidossa.

Susi, joka laitetaan laumasta maailmalle vailla metsästystaitoa, hakeutuu varmasti nälän koittaessa etsimään ruokaa asutuksen läheisyydestä ja valmiilta haaskoilta. Se oppii pitämään ihmisen tarjoamaa ruokaa, kuten koiria, kissoja ja muita kotieläimiä hätävaranaan, jos nälkä yllättää.

Tärkeintä olisi saada uudessa suurpetojen hoitosuunnitelmassa myös susien ja karhujen ruokintaan yhteiset pelisäännöt, joissa olisi myös riittävän pitkä ruokintakielto, jotta nuoret sudet ja karhut ehtisivät oppia niille lajityypillistä käyttäytymistä.

Suomussalmella on tästä

hyvä esimerkki. Elokuun 10. päivä on aina viimeinen kuvauspäivä ja ruokinta lopetetaan sille syksylle kaikilla paikoilla. Karhullekin jää 2,5 kuukautta olla luonnon ravinnolla ja emät ehtivät opettaa pennuilleen marjastuksen ja hirven tai peuran saalistamista ennen talviunille menoa.

Suden pennut pääsevät

opettelemaan jäniksen ja hirven pyyntiä ja saavat näin ravinnon hankkimisvalmennusta tulevaa oman elämän aloittamista varten.

Pedot oppisivat hankkimaan ravinnon metsästä, pihoilla käynnit vähenisivät ja petovihat ja pelot siinä samassa. Haaskojen pitäjät voisivat aloittaa ruokinnan taas vaikka 1. päivä tammikuuta. Kyllä neljä kuukautta opettaa jo sudellekin paljon uutta ruoan hankkimisesta ilman seisovaa pöytää.

Kun kaikilla kuvaajilla olisi yhteiset pelisäännöt, oppisivat turistitkin sen, että kuvausaika

on silloin ja silloin. Onhan metsästyksessäkin aikarajansa, miksei myös kuvauksessa.

Eläimetkin näyttäisivät

terveemmiltä, eivätkä pullamössö-karhuilta ja -susilta, kun olisivat hankkineet ruokansa osan vuodesta liikkumalla.

Esimerkiksi Kuhmossa kaksi vuotta sitten ammuttiin kolme Suomen suurinta karhua: 340 kg, 350 kg ja 361 kg. Luonnon ruoalla ollut karhu olisi noin 200–260 kg painava. Suurimmissa oli kolmasosa niiden painosta rasvaa. Karhut olivat olleet kaadettaessa huonokuntoisia ja ylisuuria.

Ihmettelen kovasti onko luontokuvaajilla oikeus hallita ja muuttaa meidän suurpetojemme elämäntapoja – ja näin vaarantaa koko suurpetopolitiikka – muutaman kuvauskojun tähden.

Tuomas Huotari

maanviljelijä

Kuhmo

Avaa artikkelin PDF