Onko Soininpelko viisauden alku?
UUTISTAUSTA
Muistan hyvin, miten Suomen viime puheenjohtajuuskauden tavoitteet aikanaan tarjoiltiin arvovaltaiselle yleisölle Brysselissä. Ensin esiteltiin viisi ”päätavoitetta”. Sitten esiteltiin parikymmentä muuta hyvää hanketta, joista sanottiin, että Suomen hallitus pitää niitä ”ihan yhtä tärkeinä kuin päätavoitteita, ellei tärkeämpinäkin”.
Priorisointi, tavoitteiden asettaminen tärkeysjärjestykseen, on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa osoittautunut lähes mahdottomaksi. Tämä johtunee siitä, että tavoitteita valmistelevat asiansa hyvin tuntevat virkamiehet, joille se oma asia aina on kaikkein tärkein.
Poliittiset päättäjät ovat heikkotahtoisia ja asiaa tuntemattomia – virkamiehet taluttavat heitä kuin pässiä narusta. Mauri Pekkarisen (kesk.) kaltaisia, asioihin paneutuvia ja omapäisiä päättäjiä Suomessa on vain muutama, ja niitä, joilla omaan tahtoon liittyy näkemyksellistä laaja-alaisuutta, on vielä vähemmän.
Ellei viimemainittuihin sitten lueta perussuomalaisten Hemmo Koskiniemeä ja Juho Eerolaa, joista joulun alla tuli Venäjän sosiaalisessa mediassa varsinaisia valtakunnanjulkkiksia heidän esitettyään Karjalan palauttamista niin, että Suomi liitetään Venäjään.
Tosin joku voisi tästä vetää myös sen johtopäätöksen, että vaikka poliitikot ovat heikkoja, populistit ovat idiootteja.
Poliittisten tavoitteiden asettamisen ongelmat tulivat jälleen hyvin esiin, kun hallitus viime viikolla linjasi Suomen EU-politiikan painopisteet kuluvalle vuodelle.
Suomella on kolme ”päätavoitetta”. Ne ovat velkakriisin hoitaminen, talous- ja rahaliiton kehittäminen ja kilpailukyvyn, kasvun ja työttömyyden parantaminen. Heti perään todetaan kuitenkin, että tavoitteisiin vaikuttavat myös hallitusohjelma ja ”kunkin ministeriön toimialaltaan kartoittamat prioriteetit”.
Näitä lisäaiheita luetellaan viisi: puolustusyhteistyön tiivistäminen; vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen kehittäminen; EU:n rahoituskehysratkaisu ja maatalouden elinehtojen turvaaminen; Veikkauksen monopolin säilyttäminen sekä päästökaupan ja päästötavoitteiden uusiminen.
Näissä tavoitteissa ei ole mitään vikaa. Jokaista voidaan perustella ja kaikilla on merkitystä kansalaisten vapauden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin turvaamisen kannalta. Mutta mitä Suomella on näissä asioissa annettavana ja onko meillä eväitä saada tavoitteita toteen? Tällä kohden mättää pahasti.
Otetaan esimerkiksi tavoitteista ensimmäinen, velkariisin hoitaminen. Euroopassa käydään kiivasta keskustelua siitä, aiheutetaanko kriisimaille asetetuilla tiukoilla säästövaatimuksilla niille ylikäymättömiä sosiaalisia ongelmia ja hidastaako EU todellisuudessa niiden toipumista.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF pitää tiukkoja ehtoja epätarkoituksenmukaisina, jopa haitallisina – komissaari Olli Rehn, Saksan valtiovarainministeri ja monet muut ovat niitä lujasti puolustaneet.
Suomen hallituksen ohjelmapaperista voisi päätellä, ettei tällainen keskustelu ole osunut päättäjiemme tutkaan lainkaan. Tavoitteen perusteluissa julistetaan uskollisuutta samoille opinkappaleille, joita asian hoitamisessa on noudatettu tähänkin asti. Linja on ”more of the same” – lisää vain sitä yhtä ja samaa.
Monet kuvittelevat, että kyse on jostain talousopillisesta koulukuntariidasta – keynesiläiset elvyttäjät vastaan talouskurin kannattajat. Näin ei ole. Kyse on poliittisesta välttämättömyydestä. Mikään uusi ajattelu ei EU:n nettomaksajien joukossa ole mahdollista, koska se avaisi kyljen oikeistopopulistien vyörytykselle.
Ilmeisesti ainoa poliittinen päättäjä Suomessa, jonka ei tarvitse koko ajan peloissaan vilkuilla olan yli Timo Soinin (ps.) suuntaan, on tasavallan presidentti. Viime viikolla hän lausui ääneen asian, jonka jo vuosien ajan olisi pitänyt kaikua hallituksen suusta: ”Euroopan unionin talouden ja ulkopoliittisen toimintakyvyn virvoittaminen on laajemman pärjäämisemme kannalta välttämätöntä.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
