hevoselämää Kylän hevoset
Lapsuudessani pienessä pohjalaisessa kylässä hevonen kuului olennaisena osana jokaiseen talouteen. Hevosen varassa oli jokaisen talon työ ja toimeentulo. Kaikki perinteiset raskaat maataloustyöt kesän heinätöistä talven metsätöihin, kevään äestyksestä talven kyntöihin tehtiin hevosella.
Hevonen oli siis tärkeä, ja siksi isännät pitivät hevosistaan hyvää huolta. Talvisin sekoitettiin huolellisesti ape: heinä- ja olkisilppua, kuumaa vettä ja runsaasti jauhoja. Kesäisin olikin sitten tarjolla tuoretta heinää ja apilaa, eikä apetta silloin tarvittu.
Me lapset tunsimme kylän jokaisen hevosen, vertailimme niiden hyvyyttä, kiistelimmekin siitä, kenen kotona oli paras hevonen. Yleensä isännät olivat päätyneet maataloustöiden kannalta hyvään hevoseen, joten se viipyi talossa usein vanhuuteen saakka. Hevosta ei vaihdettu, sen viimeinen matka oli tavallisesti Karjapohjolan autossa teurastamolle.
Tässä muutamia hajamuistoja kylän hevosten elämästä.
Naapurin Riki, pienikokoinen harmaa tamma, halvaantui kesken puuajokauden syystalvella. Muistan, miten sen tilaa seurasi koko kylän väki. Riki makasi navetan päädyssä olevassa heinäladossa voimatta nousta ylös. Mekin, poikaset, kävimme hevosta joka päivä katsomassa. Sen ylle oli levitetty paksu loimi, olihan jo syystalvisen kylmä sää.
Sitten pääsimme seuraamaan, miten hevonen nostettiin seisomaan, koska omin avuin se ei jaksanut sitä tehdä.
Hevon mahan ali oli pujotettu vahvatekoinen räsymatto. Mattoon oli kiinnitetty köydet. Ladon niskahirsiin oli kiinnitetty paksu pölkky, johon oli poraamalla kiinnitetty pitkät kepit, joita kääntämällä pölkkyä voitiin pyörittää.
Köysi kiertyi pölkyn ympärille, kun monta miestä väänsi pölkyn sakaroista.
Pikkuhiljaa nousi hevonen maton varassa jaloilleen. Kun matto irrotettiin hevosen alta, jäi Riki seisomaan omille jaloilleen. Vieläkin muistan, kuinka iloisia kaikki olivat. Rikistä tuli sairauskohtauksen jälkeen vielä vuosiksi hyvä työhevonen naapuriin.
Kaikkien talojen perämetsät sijaitsivat suuren nevan takana. Talvitie oli yhteinen. Erään kerran toisen naapurin iso Lapatus-ruuna oli uponnut suohon.
Kaikki tietä käyttäneet naapurit olivat tietenkin menneet auttamaan Lapatuksen nostoa suosta. Koska tämä tapahtui myöhään talvi-iltana kaukana kylästä, en ollut hevosen nostoa itse näkemästä. Sen muistan, kun isä tuli tavallistakin myöhemmin puun ajosta ja kertoi, että aikaa oli mennyt monta tuntia, että saatiin Lapatus pois suosta.
Siitä oli kuulemma ollut enää näkyvissä pelkkä pää, se oli hirnunut surkeasti ja odottanut pelastustaan.
Miehet olivat paljain käsin pakkasen kohmettaman suomudan seasta saaneet irrotettua reenaisat reestä. Sitten hevosen länkiin oli kiinnitetty köysi ja toisten hevosen vetämänä ja miesten auttaessa Lapatus oli päässyt suosta kovemmalle, jään kohmettamalle maalle.
Kolmannen kerran muistan, kun taas erään toisen naapurin Lippo-niminen hevonen ilmestyi valjaat ja aisat perässään meidän pihalle. Oli käynyt niin, että talossa vierailulla ollut setämies oli yhden talon pojan kanssa lähtenyt puun ajoon metsään.
Lippo oli hermostunut vieraan miehen käsittelyyn, riehaantunut metsässä, katkonut aisat ja lähtenyt kotiin. Kai se hermostuksissaan erehtyi tienhaarasta sen verran, että tuli ensiksi meidän pihaan ja vasta sitten se oli ilmestynyt kotinsa pihamaalle.
Sen muistan, että hevoset olivat persoonallisuuksia; toinen oli rauhallinen ja tottelevainen, toinen taas omapäinen ja kiukkuinen.
Nyt myöhemmin, kun olen kuunnellut ravivalmentajien kuvauksia hevosista, miten joku jää seurustelemaan takajoukkoihin ja miten johdossa oleva hevonen saattaa jäädä odottelemaan muita, kun se ei halua tulla yksin maaliin, ymmärrän mistä valmentajat puhuvat.
Hevonen on aina yksilö, vaikka laumaeläin onkin. Sillä on oma luonne, persoona ja tavat. Ja niitä kunnon isäntä tai emäntä ja valmentaja osaavat kyllä kunnioittaa.
PATE TEIKKA
Kalajoki
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
