KALAJUTTU Verkkoja heittämässä, osa 1
”Sitä jos meinaa kalassa pysyä, niin tänä iltana pitäs lähtee verkonheittoon. Mitäpä sannoo vaemo siihen?”
Vaimo ynähtää ja kääntää kirjan sivua. Kertomuksen sankari on juuri joutunut jännittävään seikkailuun, eikä lukija raaskisi jättää tarinaa kesken. Lahdella käy pieni tuulenvire, koivujen latvoissa suhisee. On niin rauhallista ja lämmintä. Riippukeinun liike on viedä väkisin uneen.
”Syvemmältä sitä saes varmaan jo kuhiakkii. No, isompata kalloo joka tappauksessa. Näetä lahtihaakia ei kehtoes aena syyvä. Vua männööhä nekkii paremman puutteessa”, huokaisee mies jo hiukan alistuneena.
Härkälinnun rääkäisy herättää torkkuvan romaaninlukijan. Vaimon mieleen tulee viimekesäinen verkonheittoreissu. Silloin oli suuri järvenselkä kuin peiliä, taivaansini kuvastui veteen. Tuulikasparvet pistelivät pintaa kuin sadepisarat. Muikkujen perässä liikkuivat myös ahvenenköriläät. Verkot heitettiin sopuisasti veteen.
”Vuan suatanpahan nuo verkot heittee itekseennii”, mies puhelee ja kävelee kohti verkkoaittaa. ”Jos laettassii viiskytäviis millisen ja sen Puavolta suavun korkeemman verkon. Sitä myö ee ookkaan vielä kasteltu. Vua, jospa kuitennii lähtisit paenoks venneen kokkaan, oes helepompi.”
Verkkoaitasta kuuluu kolinaa, saavi ja verkot ilmestyvät pihalle.
”Nyt jos lähettäesiin, niin ei mänis saanan lämmitys ihan yöhön. Voepha sitä kesäsenä yönä saanookii lämmitellä, ei sen puoleen. Lähetäänkö”, kyselee mies jo malttamattomana.
Vaimo pudottautuu riippukeinusta. Kiertelee pihassa, noukkii kukkapenkistä rikkaruohoja, käväisee vielä kasvimaalla kurkistamassa kurkkupenkkiin. Kurpitsa rehottaa tuvan nurkalla. Pihan keskellä oleva kivi on saanut ympärilleen kukkapenkin. Kiven juuressa Verkko-ukko piti aikoinaan ketunrautoja. Nyt saavat ketut olla rauhassa. Kukat kukkivat henkensä menettäneiden repolaisten kunniaksi.
”Pitäisköhän ottaa pitkähihasta, jos kuitennii selällä tuuloo”, arvelee vaimo rantaan päin katsellen.
Härklintu-urokset rääkäisevät lahdella toisilleen kuin manttaaleistaan taistelleen. Aikansa kovaäänisesti keskusteltuaan kumpikin ui omalle reviirilleen. Rauha laskeutuu lahdelle.
Mies on kantanut verkkovehkeet veneeseen. Vaimo saapuu viimein virttynyt, punainen takki päällään ja huivi tiukasti päässä niskaan solmittuna.
”Tuon huivin kyllä saesit heittee, oot niin äetis näkönen.”
”Mikäs äetissä olj vikana?”
”Eipä mittää, kunhan tässä vitsaelen.”
”Sitä minäkii. Vieno oli kova työimmeinen, ja huivi oli sen ainoa piäkappale. Kalastajan vaemona eli vuoskaavet Paakarlahessa. Se se varmaan ties, mitä oli soutumiehenä oleminen.”
”No joo joo, kyllä minä sen tiijän. Huivi ei vuoan oikeen tuo sinun parraeta puolias essiin, mutta verkonheittoon kelepoo”, mies sanoo sovitellen.
Mies asettuu veneen perään. Moottori käynnistyy pienellä nykäisyllä. Puuvene puputtelee hiljakseen matkaan. Niemen jälkeen selällä puhaltaa kovempi tuuli. Vaimo tarttuu kiinni veneen laidoista. Aallokko herättää hänessä pelkoa. Selällä laineet pärskivät yhä kiivaammin veneen laitoihin.
Mitenkähän verkkojen heiton kanssa käy? Vaimo miettii huolestuneena kiristäen samalla huivinsolmua. Kädet puristavat yhä tiukemmin veneen laitoja. Paino on nyt veneessä tarpeen, vaimo ajattelee. Ilman häntä veneenkokka olisi tässä aallokossa jo kohti taivasta.
Vene jatkaa matkaansa, vaimo kokassa laidoista kiinni pitäen, mies kalastusmuistoissaan. Pian kaarrutaan syvänteen reunalle. Mies katselee maamerkkejä, mittailee matkaa lähimmälle luodolle. Tuuli on lämmin, siinä on poudan tuoksu. Lokit kaartelevat veneen yläpuolella, tiirat kirkuvat.
Laivaväylällä matelee matkustajalaivaksi kunnostettu hinaaja. Vastarannan mökeillä saunat jo sauhuavat. (jatkuu)
HANNELE JÄÄSKELÄINEN
Kuopio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
