KALAJUTTU Arpikylki, osa 1

Kumisaapas vinkuu nousevin nuotein. Alkusyksyn märät oksat katkeilevat sen alla. Juosta lönkytän etukenossa. Raivo työntää vauhtia lapaluiden välistä. Tuijotan venelaituria saunan rannassa. Tuon rajan yli on päästävä, sieltä en enää käänny takaisin eivätkä huudot kuulu sinne. Ainakaan kylmäkeittiöstä, minne se akka jäi toljottamaan.

Veneen ketju on paikallaan. Harppaan avaimet saunan eteisestä kuin ryöväri. Purkki, jonka alla avaimet ovat, kaatuu ja sisältö leviää pitkin hyllyä. Yritän astua saunasta yhtä varmoin askelin kuin tullessani, mutta jokin vetää takaisin. Ei noita nyt noinkaan voi jättää. Noukin tavarat nöyrästi takaisin paikoilleen.

Päästän venettä kahleistaan. Ketju on luojattoman kokoisen vanhan kuusen ympärillä. Kalavehkeet nojaavat sitä vasten. Työntäessäni venettä vesille saappaat luisuvat laituria pitkin. Rakennelma on kelvoton mutta ikuinen.

Lysähdän tuhdolle lasikuidun natistessa. Taakse en katso, vaikka selkärangassa tuntuu sama nykäisy kuin saunalla. Nyt on pakko vetää henkeä. Palakoon mökki vaikka jos niikseen tulee.

Kun hengitys tasaantuu, työnnän airot veteen. Huomaan tutun kivun painavan rintaa. Sitä ei kiihtyneenä edes huomaa, vaan se hiipii vasta kun luulee olevansa turvallisilla vesillä. Soudan hiljalleen kohti etelää, puolen kilometrin päähän niemen taa.

Ahvenlahti on ollut ensimmäinen etappi jo vuosia, vaikka harvoin siitä nousee mitään sinttiä suurempaa. Ensimmäiset aironvedot Kivilompolon kupeessa väreilevän järven pintaa pitkin puhdistavat mielen ja uskallan päästää tunteet sisään.

Toistan keskusteluja vaimon kanssa jälkikäteen pääni sisällä. Ainoastaan töksähtelyni kuulostavat hyviltä. Ämmä sortaa, eikä kykene näkemään tai myöntämään sitä. Alttarilta asti sarkajako tässä kumppanuudessa on ollut selvä. Mietin usein, olisinko tarjonnut sormusta, jos olisin tiennyt mihin ryhdyn. Minulta loppuvat sanat. En saa sanotuksi vastaan ja lämpimänä pyyntönä tarjoamani lause palaa tuhantena tikarina takaisin.

Ei se pirttiperkele tajua, että en ole hänen vertaisensa sanojen kanssa. Haluaisin puhua, mutta en löydä yhden ainutta sanaa. Tarkoitukseni oli pyytää tukea ja rohkaisua. Taisin kuitenkin sanoa aika pahasti. Myrsky loppuu vasta kun peto on vuodattanut sieluni kuiviin.

Onneksi luonto kuulee hiljaisimmankin miehen murheet. Huomaan soutaneeni jo reilusti yli, ja hanskojen puuttuessa kämmenet ovat palaneet rakoille. Puhallan syvään ja katselen järveä veneen kääntyessä. Vuorossa on kalaretken miellyttävin osa, ensiaseen valitseminen.

Kesänä, jona ostimme mökin, kuvittelin järven ahventen kaipaavan samaa ruokalistaa kuin missä tahansa muuallakin. Kuukauden päivät heittelin lippavieheitä turhautumiseen asti. Viimeisenä iltana ennen kotiinlähtöä aloin käydä viehelaatikkoa läpi, ja vaappujen kohdalla tärppäsi. Eräs pieni mustalaikukas on tämän niemen erityinen suosikki.

Pakkia penkoessani käteni osuu pieneen pahvilaatikkoon, jota en muistanut siellä olevankaan. Avaan paketin ja ravistelen sisällön kädelleni. Siinä lepää maailman paras viehe. Ensimmäinen itse vuolemani vaappu. Muistan vieläkin, kuinka isoveli Einon naama venähti, kun sidoin tekeleeni hänen vapansa päähän ja nostin ensi heitolla kunnon hauenvonkaleen. Meinasin jo ripustaa vieheen takanreunukselle viettämään eläkepäiviä, mutta menköön vielä kerran pelottelemaan sinttejä tieltään.

Avokela säksättää. Ainoastaan auringon armelias liike alas lakipisteestään havahduttaa minut. Heittelen viehevahusta ahvenheinien vierelle ilman kummempaa kaavaa. Tämä hetki on ainoa alue elämässäni, jossa annan itseni uskoa tuuriin.

Odottamaton nykäisy keskeyttää liikkeeni. Tempaus on sen verran perusteellinen, että kevyempi kalamies uskoisi kerrasta. Ajatusten harhailu saa riittää, nyt jaetaan käskyjä. Siima vinkuu ja jarru laulaa. En anna tilaa. Nykäisen vastakkaiseen suuntaan, vedän vapaa ylös ja takaisin. Kala antaa raskaita nykäisyjä, mutta kääntyily vie siltä voimat. (Jatkuu)

VILJAMI TALA

Kemi

Avaa artikkelin PDF