Euroopan puolustuksessa ei ole varaa 27 erilliseen versioon

Hävittäjiä taivaalla. Kuvituskuva Kuva: Angel DelCueto

EU julkaisi reilu vuosi sitten visionsa puolustusalan valmiuden nostamisesta vuoteen 2030 mennessä. Niin kutsutussa puolustuksen valkoisessa kirjassa määriteltiin maanosamme keskeisimmät uhat sekä puolustusalaa koskevat tavoitteet. Siihen liittyviä uusia aloitteita sekä ehdotuksia lainsäädännön yksinkertaistamiseen on ehditty julkaista – ja neuvotella – jo liuta. Tällä kaikella halutaan määritellä uudelleen, mitä Euroopan turvallisuus nykyään tarkoittaa.

Suurin ongelma kokonaisuudessa on se, että puolustusalan valmiuden nostamistavoitteen toteamisesta huolimatta EU:n rooli ja prioriteetit nähdään niin Brysselissä kuin jäsenmaiden välillä eri tavoin. Yhteishankinnat etenevät välillä tuskallisenkin hitaasti, ja jäsenmaat varjelevat kansallista päätösvaltaansa. Saksalaisen, ranskalaisen, suomalaisen ja espanjalaisen visiot siitä, mitä puolustusalan valmiuden nostaminen käytännössä tarkoittaa, eroavat paikoin paljonkin toisistaan.

Varmaa on se, että rahaa laitetaan liikkeelle paljon. Ensimmäinen EU:n sisäinen dynamiikka, johon on jo nyt törmätty moneen otteeseen, on se, rahoitetaanko yhteisiä eurooppalaisia hankkeita vai pitäytyvätkö jäsenmaat pitkälti omissa kansallisissa ratkaisuissaan.

Ranska ajaa strategista autonomiaa ja eurooppalaisen teollisuuden vahvistamista. Esimerkiksi puolustusteollisuuden käyttämien komponenttien eurooppalaisuusaste puhuttaa jatkuvasti.

Saksa puolestaan kamppailee sen kanssa, miten kasvavat investoinnit saadaan ylipäätään liikkeelle. Suomi tarkastelee kokonaisuutta ennen kaikkea turvallisuusympäristön ja Venäjän uhan kautta.

Toinen tärkeä aiheeseen liittyvä teema on EU:n ja Naton välinen työnjako. EU:n virallinen linja on pitkään korostanut EU:n puolustuspolitiikan täydentävyyttä Naton suhteen, mutta käytännössä raja ei ole enää niin selkeä etenkään Yhdysvaltojen politiikan ailahtelevuuden vuoksi.

EU ei kuitenkaan voi yhtä aikaa olla Naton sisällä ja sen vaihtoehto. Se on yksi syy siihen, että poliittiset ulostulot esimerkiksi yhteisestä euroarmeijasta eivät ole uskottavia. EU:n keskinäistä avunantoa koskevaa artikla 42.7 ollaan parhaillaan täsmentämässä, ja Emmanuel Macron on tämän kehityksen vahva ajuri.

Puolustusta rakennetaan EU:n sisällä myös kahdenvälisesti. Esimerkiksi Ranska ja Puola ilmoittivat hiljattain sopineensa yhteisestä sotilassatelliitista. Moni Venäjästä kauempana sijaitseva jäsenvaltio, kuten Irlanti, nähdään taas usein EU:n puolustuksen heikkona lenkkinä, mikä korostaa jäsenmaiden eritahtisuutta.

EU:n puolustusalan valmiuden nosto ei tule kaatumaan resurssien tai rahan puutteeseen, mutta selvä yhteinen suunta siltä toistaiseksi puuttuu. Euroopalla ei ole varaa rahoittaa 27 erillistä versiota puolustuksestaan, vaan jäsenmaiden on sitouduttava yhteisiin hankintoihin ja prioriteetteihin – ja varmistettava, että EU täydentää Natoa, ei rakenna sen rinnalle päällekkäistä järjestelmää. Venäjä ei odota, löytyykö Brysselistä yhteinen linja ajoissa.

Kolumnin kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok.).