METSÄLLÄ Erään erämiehen polku
Niin kauan kuin muistan, ovat teeret soineet tuossa meidän pellolla. Siinä ne taas ottavat mittaa toisistaan. Veri polttaa suonissa, kun katselen näytelmää. Olen metsämies ja metsästäjä; samoin on isäni ja samoin oli aikanaan hänen isänsä.
Metsästän edelleen samoissa maisemissa, joista lapsena aloitin. Monet muistot ovat jääneet mieleen täältä Nurmeksesta, Pennasenvaaran ja Ylisenvaaran metsistä. Mieleenpainuvin on ensimmäinen jäniskaatoni.
Muistan vieläkin, kuinka sydämenlyönnit tuntuivat korvissa, kun ajo alkoi kääntyä minua kohti. Puristin yksipiippuista Baikaliani rystyset valkeina. Yhtäkkiä polkua pitkin paineli iso jänis.
Tilanne oli nopea, mutta muistin isän sanat: ”Vihellä, niin jänis pysähtyy”. Vaikka kuinka yritin lipoa huuliani ja saada vihellystä aikaan, pääsi suustani vain heikko puhallus. Ei auttanut kuin viedä ase nopeasti poskelle ja ampua. Jänis otti kuperkeikan ja kaatui ensimmäisellä yrittämällä. Rauhoitin hetken mieltäni, ja sitten metsästä kajahti ylpeä huuto muille passimiehille: ”Kaatu!”
Tapauksesta on aikaa 36 vuotta, mutta muisto ei haalistu.
Mielestäni ei katoa myöskään ensimmäinen koirani, jonka kasvatin pennusta asti. Rapsu oli sekarotuinen pystykorva ja uskollinen metsäkaveri. Sen aloitus oli paras mahdollinen.
Pentu oli vajaan vuoden ikäinen, kun kuljimme muuatta metsäpolkua. Rapsu juoksenteli pennun tapaan edestakaisin ja katosi sitten mutkan taakse. Hetken päästä se juoksi hädissään minua kohti ja syöksyi jalkojeni taakse piiloon. Sieltä se kurkisteli arasti mutkan suuntaan.
Silloin kuulin, kuinka metso hioi meille nokkaansa. Rohkaisin pentua ja aloin mairitella sitä uuteen yritykseen. Lopulta pentu pinkaisi uudelleen polulle. Samassa alkoi kuulua siipien iskuja. Metso ilmestyi mutkan takaa noin metrin korkeudella ja Rapsu seurasi haukkuen.
Pennulle ei saisi ampua lentoon, mutta toimin refleksinomaisesti. Nostin haulikon poskelle ja odotin, ettei koira ollut edessä. Metso nousi tarpeeksi korkealle ja ammuin. Rapsu syöksyi pöllyttämään maassa makaavan metson höyheniä. Pentu aloitti metsästysuransa kunniakkaasti homenokalla.
Uskomaton tunne valtasi rintakehän ja sitten pääkopan. Lopulta koko vartalo oli kuin tulessa. Se oli metsästyksen poltetta aidoimmillaan. Rapsusta ei onneksi tullut mitään lentoon ajajaa, vaan siitä kehittyi kelpo haukkuja. Kun Rapsu oli parivuotias, se keksi taidon, jota en aluksi meinannut millään tajuta.
Muutaman kerran metsällä ollessamme aloin kiinnittää huomiota sen erikoiseen käytökseen. Rapsu alkoi välillä pysähdellä ja katsoa taakseen, eikä jatkanut matkaansa ennen kuin minä olin tarpeeksi lähellä.
En aluksi ymmärtänyt koiran käytöstä, mutta lopulta Rapsu sai taottua tyhmään kallooni, mitä se toiminnallaan tarkoitti. Rapsu halusi sanoa minulle, että ota hyvä mies varmistin pois siitä haulikosta, nyt on saalis lähellä. Sitten se teki nopean syöksyn ja ajoi linnun ilmaan edestäni. En tiedä, mistä se tuon taidon keksi, mutta eräskin lintu sillä lailla Rapsun kanssa saatiin.
Nykyisin metsästän enimmäkseen yksin. Isä on jo vanha ja veljetkin ikääntyvät hyvää vauhtia. Olen opettanut sisarusteni lapsenlapsia erämiehen hommiin.
On hienoa, kun saa jakaa tietojaan ja oppejaan nuoremmille. Toivon, että heidän korvansa taakse tarttuisi myös muutama nuotiolla kerrottu erätarina.
Teijo Kuvaja
Nurmes
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
