vierasyliö Lämpöyrittäjyyskasvanut nopeasti

Lämpöyrittäjyys on pienyritystoimintaa, jossa myytävä tuote on lämpö. Lämmöntuotanto ja lämmön jakelu tapahtuvat joko suoraan toimitettuna asiakkaan kiinteistöön tai aluelämpöverkon välityksellä.

Alkuaikoina sopimusosapuolina lämpöliiketoiminnassa

toimivat kunta sekä kiinteistöjen omistajat tai haltijat ja lämpöpalvelusta vastaavat

yrittäjät tai osuuskunnat.

Kunnat ja kiinteistöjen

omistajat vastasivat tuolloin

itse laitoksen investoinnista ja lämpöyrittäjä vastasi polttoaineesta, laitoshuollosta sekä lämmön myynnistä asiakkaalle. Nykyään entistä useampi

yrittäjä vastaa myös laitosinvestoinneista ja myy sitten lämmön asiakkaalle.

Vuodesta 1992 lähtien lämpöyrittäjien hoitamien lämpölaitosten lukumäärä on kasvanut kolmesta laitoksesta yli viiteensataan lämpölaitokseen. Lämpöyrittäminen on ollut yleisintä

Länsi-Suomessa, mutta viime

vuosina uusia laitoksia on otettu tasaisesti käyttöön myös

muualla Suomessa.

Maaseutu joutui sopeutumaan maatalouden tuottajahintojen

ja tuotannon kokonaistason alenemiseen 1990 luvun

taitteessa, jolloin aiempaa

harvempi sai elantonsa maataloudesta. Samaan aikaan muutamat kunnat alkoivat

investoida puupolttoainetta käyttäviin lämmitysjärjestelmiin julkisissa rakennuksissa kuten kouluissa ja vanhainkodeissa.

Lämpöyrittäjyys oli uusi

kotimaisen polttoaineen

hyödyntämismuoto, jossa yksi

tai useampi yrittäjä vastasi paikallisten kiinteistöjen

lämpöhuollosta. Suurin osa lämpöyrittäjistä tuotti puuenergian omista nuoren metsän hoitokohteistaan.

Toinen vaihtoehto oli käyttää hakkuutähdehaketta tai puujätettä esimerkiksi sahoilta.

Lämpöyrittäjäkohteiden määrän merkittävä lisäys

tapahtui 1990-luvun puolivälin

tienoilla Bioenergian tutkimusohjelman tiedonvälityksen

sekä öljyn hinnan korotuksen ansiosta.

Lämpölaitosten lukumäärä

oli vuoden 1998 lopussa 67 kappaletta. Vuonna 2000 päästiin jo yli sadan lämpö

laitoksen. Tämän jälkeen

laitosten lukumäärä on lisääntynyt vuosittain usealla kymmenellä. Vuoden 2011 lopussa Suomessa oli toiminnassa

reilut 500 lämpöyrittäjien

hoitamaa lämpölaitosta.

Lämpöyrittäjyyden kasvua

ovat edesauttaneet lukuisa

joukko eri toimijoita kuten Työtehoseura, VTT, ProAgria, Metsäntutkimuslaitos, Tapio, Motiva, alueelliset metsäkeskukset, ammattikorkeakoulut ja muut alueelliset ja paikalliset toimijat.

Vuonna 2002 käytettiin lämpöyrityskohteissa yli 0,2 miljoonaa

irtokuutiometriä kiinteitä biopolttoaineita. Vuonna 2011

lämpöyrittäjät käyttivät lämmöntuotannossaan kaikkiaan noin 1,3 miljoonaa irtokuutiometriä kiinteitä biopolttoaineita.

Puupolttoaineiden määrä oli noin 1,25 miljoonaa irtokuutiometriä. Runsaat kaksi kolmasosaa lämpöyrittäjien käyttämästä kiinteästä polttoaineesta käytettiin aluelämpölaitoksissa. Lisä- tai varalämmönlähteenä

lämpölaitoksissa on yleensä polttoöljy.

Valtaosassa lämpölaitoksista

käytettiin pääpolttoaineena metsähaketta. Sen osuus oli noin 90 prosenttia laitosten kiinteiden polttoaineiden

käyttömäärästä. Etelä-Suomen alueella kierrätyspuun käyttö on viime vuosina huomattavasti lisääntynyt.

Muiden puupolttoaineiden

käyttömäärät ovat vuosina 2002–2010 kasvaneet metsähakkeen käyttöä hitaammin. Puupelletin ja -briketin käyttöosuus on pysynyt lähes ennallaan 3–5 prosentissa polttoaineiden energiasisällöstä

laskettuna.

Lämpöyritystoiminnassa on ollut havaittavissa positiivista pioneerihenkeä, talkoohenkeä, halua suosia paikallista ja

alueellista toimintaa ja puuenergian käyttöä. Kunnat

ovat olleet lämpöyrittäjien suurimpia asiakkaita.

Lämpöyrittäjyydellä voidaan kiistatta osoittaa olevan myönteinen vaikutus paikalliseen yrittäjyyteen, uusien verkostojen syntymiseen, työllisyyteen ja aluetalouteen.

Viime vuosina kunnan

julkisia hankintoja ohjaava lainsäädäntö on lähtenyt periaatteesta, että kunta hankintoja tehdessään ei saa suosia oman kunnan yrittäjiä tai ottaa

huomioon paikallistalouteen jääviä rahavirtoja. Tarjouskilpailulla ei kuitenkaan suljeta pois tarveharkinnan mahdollisuutta.

Nykyisin suurin potentiaalinen asiakaskunta paikallisille lämpöyrittäjille ovat yksityiset teollisuuskiinteistöt ja asuinalueet, jotka eivät kuulu kunnan tai kaupunkien oman kaukolämmön piiriin. Samoin kasvukeskusten reuna-alueet tarjoavat potentiaalisen mahdollisuuden lämpöyritystoiminnan kasvulle.

Suurena haasteena tämän asiakaskunnan saamiseksi aluelämpölaitoksen piiriin on niiden kynnys siirtää vastuu lämmityksestä ulkopuoliselle pienyrittäjälle. Jos lämpöyrittäjä osaa hyödyntää omia vahvuuksiaan ja pystyy tarjoamaan erilaisia hinnaltaan ja laadultaan kilpailukykyisiä palveluja, on

lämpöyrittäjällä ja lämpöyritysliiketoiminnalla mahdollisuudet pärjätä alan kovenevassa

kilpailussa.

Myös uusia liiketoimintamalleja kaivataan lämpöyrittäjyyteen, samoin eri lämmön- ja sähköntuotannon yhdistämismalleja.

Pienen kokoluokan sähkön- ja lämmöntuotannolla tarkoitetaan yleensä voimalaa, jonka

sähköntuotantoteho on 1–2 MW (MWe) ja lämpöteho 3–5 MWh.

Investointihinnat ovat

suurempia ja ongelmana on lämmön hukkaaminen kesällä, sähköä tarvitaan aina.

Tähän ongelmaan yhtenä vaihtoehtona voisi olla kauppa- ja teollisuuskiinteistöjen katot,

jotka mahdollistavat myös

laajan aurinkopaneelijärjestelmien rakentamisen ja aurinkosähköjärjestelmien yhdistämisen biokattilaan. Näin voidaan lämpöyritystoimintaa laajentaa myymällä lämpöä sekä sähköä.

KARI VUORI

Kirjoittaja on Työtehoseuran (TTS) tutkija.

Avaa artikkelin PDF