Euroopan katoava vetovoima
UUTISTAUSTA
Euroopan unioni on osoittautunut heikommaksi kuin uskoimme, eikä sitä pidä peitellä.
Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslauseke on tyhjä fraasi, joka ei takaa jäsenmaille mitään turvaa.
Tätä on turha ihmetellä, sillä useimmat EU:n jäsenmaat ovat varmistaneet turvallisuutensa muuta kautta. Paria vapaamatkustajaa varten ei EU koskaan rakenna mitään todellista sotilaallista suorituskykyä.
EU on uskottua heikompi myös sisäisesti. Erityisesti nyt, kun sen kohtaamat taloudelliset vaikeudet ovat alkaneet näyttää ylivoimaisilta, valtioiden suhteista on alkanut kadota liima.
Jäsenmaiden EU-politiikassa omien etujen puolustaminen korostuu yhteisten etujen kustannuksella. Suomessa tähän liittyy poliittisen opposition lyhytnäköinen mutta määrätietoinen pyrkimys heikentää EU:ta edelleen.
Missään ei EU:n poliittisen vetovoiman haihtuminen näy niin selvästi kuin EU:n itäisessä naapurustossa. On totta, että Balkanilla Jugoslavian hajoamisen tuloksena syntyneet valtiot yhä hinkuvat EU:n jäseniksi, mutta niillä ei ole vaihtoehtoa.
EU:n naapuruuspolitiikan kuudella kohdemaalla, jotka ovat Ukraina, Georgia, Armenia, Azerbaidžan, Valko-Venäjä ja Moldova on selkeä vaihtoehto: paikka Venäjän johtamassa, ensi vuoden alussa perustettavassa Euraasian liitossa.
EU uudisti naapuruuspolitiikkansa elokuun 2008 jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että Venäjä voi käyttää väkivaltaa naapureitaan vastaan.
EU:n ja Venäjän väliin jääneet maat näkevät EU:n vastapainona, joka ehkäisee Venäjän pyrkimykset palauttaa ylivaltansa tällä alueella.
Ne tavoittelevat EU:n tukea, kun ne neuvottelevat kahdenkeskisistä riidoistaan Venäjän kanssa.
EU:n tavoitteet ovat kuitenkin toiset. Se tarjoaa naapuruusmaille assosiaatiosopimuksia, joiden osana on laaja vapaakauppasopimus.
Ukrainan kanssa on sopimus valmis, vaikka se nyttemmin on pantu jäihin, ja muiden kanssa neuvotteluja käydään – vain avoimeksi diktatuuriksi äitynyt Valko-Venäjä on toistaiseksi tiputettu kelkasta.
Tavoitteena on saada sopimukset valmiiksi vuoden 2013 loppuun mennessä. Se tuskin onnistuu.
Ongelmana ei ole vain se, että EU ja sen naapurimaat painottavat eri asioita – kohdemaat geopolitiikkaa ja turvallisuutta, EU taloudellista kanssakäymistä ja lainsäädännön harmonisointia, jonka ytimenä on kumppanien selkeä sitoutuminen demokratiaan, mielipidevapautta ja oikeusvaltiota edistäviin uudistuksiin.
Tässä EU on törmännyt etujen ja arvojen väliseen ristiriitaan: se haluaa kumppanien kanssa taloudellisia sopimuksia, mutta on asettanut niiden solmimiselle poliittiset ehdot, joita nämä eivät täytä.
Jos EU kääntää näille maille selkänsä, ne jäävät Venäjän armoille. Sitä ne itse eivät halua, sillä yhteistyö EU:n kanssa avaa niille joka tapauksessa näköalan kestävämmästä talouskehityksestä ja laajemmasta itsemääräämisoikeudesta kuin ne järjestelyt, joita Venäjä tarjoaa.
Täsmälleen saman ristiriidan kanssa tuskaili myös Naton pääsihteeri äskettäisellä Suomen vierailullaan.
Hiljan julkaistussa erinomaisessa raportissaan ”A rocky road towards Europe” Ulkopoliittisen instituutin tutkija Kristi Raik käy yksityiskohtaisesti läpi EU:n naapuruuspolitiikan puutteet ja ristiriitaisuudet.
Yllä jo todettujen ongelmien ohella hän tuo esiin sen, etteivät EU:n puheet ja teot aina käy yksiin. Vielä isompi ongelma on se, ettei EU aina puhu totta siitä, miten neuvotteluja käydään.
Esimerkkinä on toukokuussa julkaistun vuosiraportin toteamus, jonka mukaan ”EU:n parhaat edut ovat tarjolla vain niille kumppanuusmaille, jotka ovat valmiit poliittisiin uudistuksiin ja jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia, demokratiaa, oikeusvaltioperiaatetta ja muita yhteisiä arvoja”.
Tämä ei pidä paikkaansa: EU:n edut ovat tarjolla ja sopimusneuvotteluja käydään kaikkien muiden paitsi Valko-Venäjän kanssa.
Se voi olla viisasta politiikkaa, mutta sitä ei pidä tehdä jäsenmaiden selän takana tai niiden yleistä mielipidettä harhaan johtaen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
