TOIMITTAJALTA Henkisiä tuottavuusloikkia

Kävin viime viikolla tutustumassa Kaarinan kansalaisopiston matonkudontapajaan, jonne kokoontuu kerran

viikossa naisia kutomaan

räsymattoja.

Joku oli ensi kertaa ihmettelemässä loimia, kuteita, pirtoja ja sukkuloita. Monella oli kurssia takana vuosikymmen, mattoa kenties satoja metrejä.

Eräältä kutojalta kysyin, oliko hänellä jo paikka suunniteltuna mattopuille syntyvälle, vaivalla väkerretylle matolle.

”Kyllä on. Pistän sen sängyn alle rullalle, sinne minne edellisetkin matot ovat menneet”, nainen nauroi.

Niin, täällä ensisijainen tarkoitus ei ole valmistaa tehokkaasti tuotteita tarpeeseen, vaan kehittää taitoja ja pitää perinnettä elossa. Rouvien kädenjälkeä katsoessa päättelin,

että myös kehittää uutta ja ruokkia luovuutta. Kuteet paukahtelivat mattoon niin napakkaan, että ymmärsin täällä valmistuvan tinkimätöntä laatua.

Vähintään yhtä tärkeää taisi olla yhdessä oleminen ja

seurustelu. Opettaja vahvisti huomion: ryhmässä oli paljon toisistaan välittämistä. Ihan kuin entisajan ompeluseuroissa. Työn lomassa juodaan kahvia ja seurustellaan, kohdataan ja vaihdetaan kuulumisia.

Kansalaisopistot tarjoavat vuosittain yli kaksi miljoonaa

opetustuntia noin 650 000 opiskelijalle. Suosituimpia ovat kädentaitoihin liittyvät kurssit, mutta myös musiikki, kielet, liikunta ja kuvataiteet vetävät opiskelijoita. Luulen, että nikkariverstaalla, japanin kurssilla, yövalokuvauksessa ja filosofisissa illoissa paneudutaan aiheeseen samalla intohimolla kuin mattopajallakin.

Tällaisen koulutuksen tuottavuutta laskiessa ei takuulla pystytä ottamaan huomioon sen synnyttämää henkistä pääomaa. Käytännön taitojen kehittämisen lisäksi kurssit ovat nimittäin tärkeitä kohtaamispaikkoja monelle eläkeläiselle, työttömälle ja yksinäiselle.

Epäilen, että Suomen lähes 200 kansanopistossa ylletään sellaisiin henkisiin tuottavuusloikkiin, joista ei Suomen

talouden kanssa tasapainoilevassa hallituksessa osata

haaveilla.

Joillekin harrastuksena

alkaneet kurssit saattavat yllättäen avata myös uusia polkuja

työelämään. Sen tiedän varmuudella, sillä en itse kirjoittaisi tänä kirjoitusta ilman vuosia sitten aloittamaani työväenopiston kirjoituskurssia. (Siellä syntyneestä noin

kymmenen naisen porukasta muuten jokainen on löytänyt itselleen kirjoittamisesta täysin uuden ammatin, hieman ehkä itselleenkin yllätyksenä.)

Kaarinan mattopajalla

kaikkein parasta kuitenkin oli, että kudonnasta syntyvää

hyvää fiilistä ja välittämistä

levitettiin myös kurssin ulkopuolelle. Kun monella omat lattiat jo täyttyvät matoista, niitä on alettu kutoa hyväntahdon eleenä muille.

Päiväkotien ja koulujen

vanhoista tekstiileistä saadaan kuteita, joista valmistuu mattoja päiväkodeille, vanhustentaloille ja omilleen muuttavien nuorten koteihin.

Kun kouluissa ja yliopistoissa puhuvat tulospaineet, opetussuunnitelmat ja tilastot

valmistuneiden määristä, on arvokasta, että kansanopistoissa on vielä tilaa vapaalle ja luovalle sivistystyölle. Kun muualla keskitetään opiskelupaikkoja suuriin kaupunkeihin, kansalaisopistojen vahvuus

on niiden levittäytyminen

pieniinkin pitäjiin, joissa tehdään tärkeää kulttuurityötä, vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja jopa kotoutetaan maahanmuuttajia.

Avaa artikkelin PDF