Evakko ihmettelee, miksi maailmassa aina tapellaan
PARIKKALA, SAVONLINNA (MT)
Karjalan kannakselta syksyllä 1944 lähteneet näkevät yhtymäkohtia omassa evakkomatkassaan ja nykyajan pakolaisten kohtaloissa.
”Ei tiedetty, missä pysähdytään ja milloin saadaan ruokaa. Kaikki ajoneuvot olivat tupaten täynnä, mutta saimme sentään tulla luvallisesti ja oman kansan pariin”, 7-vuotiaana kotinsa Kurkijoen Haapavaarassa jättänyt kotiseutuneuvos Eino Vepsä miettii.
”Nyt moni joutuu yrittämään luvatta täysin vieraaseen maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä.”
Vepsä ei ymmärrä, miksi kansat aina vain tappelevat. ”Valtiovierailuja ei pitäisi tehdä panssarivaunuilla.”
Talvi- ja jatkosodan jälkeen rauhan ja uuden rajan tultua kotinsa joutui jättämään kaikkiaan 430 000 suomalaista.
Heistä 407 000 oli Karjalasta, loput pohjoisen Petsamosta, Kuusamosta ja Sallasta.
Reino Rouhiainen tuli isänsä ja veljensä kanssa Kurkijoen Raholasta pois viimeisten joukossa.
”Tarkoitus oli vielä puida, mutta se jäi tekemättä. Matkalla ei nähty enää ketään.”
Ensimmäinen pysähdys oli Parikkalassa, jossa evakot pyysivät talosta heiniä nälkäisille hevosille ja lehmälle. Niitä ei luvattu.
”Ymmärtäähän sen. Ne olisivat loppuneet jo aikaa sitten, jos kaikille olisi annettu.”
13-vuotiaan pojan mieleen painui syvään luvaton heinän haku navetan vintiltä, vaikka lainattu saatiin palautettua jo seuraavana päivänä.
”Haimme vielä monesti heinää kotoa, kunnes valvontakomissio tuli perässä. Sitten emme enää uskaltaneet.”
Kodin jättäminen ja evakkomatka olivat raskaita kokemuksia, joiden muistoja ajan kokeneet kantavat läpi elämän. Vaikutusten sanotaan tuntuvan kolmanteen sukupolveen asti.
”Me olemme todella nähneet sodan, eivät ne asiat unohdu”, parikkalalainen Eeva-Liisa Repo sanoo.
Revon muistoja sota-ajasta kuultiin Kurkijokiseuran evakkovaelluksen yhteydessä järjestetyssä evakkoillassa Parikkalassa viime viikolla.
Hänen kotinsa jäi niukasti nykyisen Suomen puolelle ja siellä majoittui paljon Kannakselta länteen vaeltavia ohikulkijoita.
Talo oli palanut, mutta sijaa vieraille löytyi navetasta, aitasta sekä naapuritalosta.
Muistoissa nousi esiin monta lehmää ja hevosta.
”Halusin mainita ne, koska ne olivat todella tärkeitä. Ei ollut autoja, eikä maitopurkkia saanut kaupasta. Eläimistä oli pidettävä hyvä huoli.”
Rauhan tultua päällimmäinen tunne oli huojennus.
”Koti-Suomi säilyi. Selän takana rajalla oli puomi. Nukkumapaikaksi kävi hyvin vaikka tuvan lattia.”
Rauhan tuloon päättyi pikkuhiljaa myös pelko.
”Isä oli sodassa. Äidin kanssa matkasimme vieraisiin paikkoihin yöksi. Pelkäsimme desantteja. Tavaroita hakemaan palatessa äiti joutui vangiksi ja oli kuulusteluissa toista viikkoa. Se oli rankkaa 10-vuotiaalle”, muistelee Parikkalan luovutetusta osasta kotoisin oleva Kerttu Jakomäki.
Pelokkaasta tytöstä kasvoi kuitenkin rohkea nainen. Hän toivoo, että muistot sota-ajasta kulkisivat vielä sukupolvelta toiselle, vaikka isovanhemmat enää harvoin asuvat yhdessä lastenlasten kanssa.
”Kunpa nuoret kuuntelisivat nyt, kun se on vielä mahdollista.”
Iso osa karjalaisista kulki evakkoon kahteen kertaan. Noin 280 000 karjalaista palasi koteihinsa, kun Suomi jatkosodassa valtasi alueita takaisin. Moni ehti juuri kunnostaa paikat, kun lähtö koitti uudestaan syyskuussa 1944.
Kurkijoen suunnalta ensimmäinen evakkomatka kohdistui Keski-Suomeen, toinen Etelä-Pohjanmaalle.
Vastaanotot taloissa olivat erilaisia.
”Tulit, vaikka en antanut lupaa”, kertoo Urpo Heinonen pohjalaisisännän virkkoneen isälleen perheen saapuessa.
”Enhä mie lupaa pyytäntkää”, oli isä vastannut.
Kun karjalaisperhe lopulta oli lähdössä talosta, nousivat kyynelet isännän silmiin ja hän painoi hattunsa Urpo-pojan päähän muistoksi.
Terhi Torikka
Muistoja evakkomatkalta jaettiin Kurkijoki-seuran evakkovaellus -
bussimatkalla viime viikolla. Reitti
mukaili kurkijokelaisten evakkotietä Parikkalasta Savonlinnan ja Keski-Suomen kautta Etelä-Pohjanmaalle ja lopulta asutusseudulle Loimaan suuntaan.
Kurkijokelaisten pitäjäjuhlaa
vietetään 8.–9.8. Loimaalla.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
