Valtion kossua

Keskustelu Altiasta on vellonut vilkkaana

viime kuukausina. Eduskunta antoi hallitukselle kesäkuussa valtuudet luopua valtionyhtiön enemmistöomistajuudesta.

Päätös herätti tuoreeltaan huolta. Kysyttiin, säilyykö Altian tuotanto verotuloineen jatkossakin kotimaassa vai valuuko se mahdollisesti ulkomaisen ostajan taskussa valtakunnan

rajojen ulkopuolelle.

Altian myyntiaikeet ovat keränneet Arkadianmäellä sekä kannatusta että vastustusta

yli puoluerajojen. Kyseinen valtionyhtiö on joutunut useiden kansanedustajien hampaisiin ensisijaisesti siksi, että se valmistaa, markkinoi ja myy alkoholijuomia.

Lainsäätäjien logiikkaa on tavoitetasolla helppo seurata. Eittämättä on paradoksaalista, että valtio pyrkii samanaikaisesti sekä maksimoimaan omistamansa yhtiön viinanmyynnin että taistelemaan alkoholista aiheutuvia moninaisia kansantaloudellisia ja -terveydellisiä haittoja vastaan.

Viinatehdasta lahtaavien poliitikkojen tavoitteet ovat oikeansuuntaiset, mutta keinot valitettavan väärät.

Pitkälle menevä sääntely ja alkoholin kriminalisointi ei historiallisesti ole Suomessa toiminut.

1910-luvun lopulta 1930-luvulle voimassa ollut kieltolaki ei suomalaisten ryyppäämistä

hillinnyt. Alkoholin kulutus päinvastoin

lisääntyi. Syntyi kokonainen laittomien viinatrokareiden ammattikunta.

Kieltolaista seuranneet ongelmat pyrittiin

saamaan hallintaan siirtämällä viinan valmistus, markkinointi ja myynti samoihin käsiin. Alko aloitti toimintansa vuonna 1932, kun eduskunta kumosi kieltolain.

Tänä päivänä valtiollisella omistajuudella voidaan niin haluttaessa taata tuotannon säilyminen maassa sekä verokertymän kanavoituminen jatkossakin Suomeen. Se, että kossua valmistavat 2020-luvulla saksalaiset tai amerikkalaiset, ei juoppoutta pohjolasta poista.

Omistajuudella on merkitystä, kun

taloudelliset resurssit niukkenevat. Mikäli

side omistettavaan kohteeseen on puhtaasti taloudellinen, saattaa tuotanto herkästi

kaikota maan rajojen ulkopuolelle paremman tuloksen toivossa.

Lähihistoriasta löytyy esimerkkejä epäonnistuneista valtiollisen omistuksen myyntihankkeista. Esimerkiksi Kemira GrowHow’n kauppaaminen alihinnalla norjalaisille on yleisesti tunnustettu suuren mittaluokan

virheeksi.

Suomessa on vallalla sellainen henki, että valtion omistajuutta ollaan taloudellisen

tehokkuuden tavoittelun nimissä karsimassa.

Ideologissävytteisen myynti-innon sijaan kannattaisi aina tapauskohtaisesti miettiä, voisiko poliittinen määräysvalta päinvastoin tuoda joskus lisäarvoa toimintaan.

On käytävä keskustelua siitä, missä kulkevat

valtion strategisen omistajuuden rajat. Esimerkiksi huoltovarmuudesta on kyettävä huolehtimaan joka tilanteessa.

Juuri strategisessa omistuksessa on valtiollisen läsnäolon minimitaso. Kansantalouden tarpoessa pitkittyneen taantuman polulla ei lypsävien lehmien lahtaaminen pikavoittojen toivossa liene liioin viisasta.

Viinan valmistus ei tietenkään lukeudu valtion strategisen omistajuuden ydinalueisiin, mutta Altian tapauksessa myönteiset alue-, työ- ja talouspoliittiset vaikutukset koko

Suomeen ovat huomattavia.

Altian Koskenkorvan tehtaan alueellinen vaikutus Etelä-Pohjanmaalle on merkittävä,

noin prosenttiyksikön luokkaa koko maakunnan bruttokansantuotteesta.

Koskenkorvan biojalostamoon, josta valmistuu etanolin lisäksi myös tärkkelystä, rehuviljoja sekä hiilidioksidia, virtaa viidennes kaikesta Suomen ohrasta.

Altia omistaa tehtaita myös Nurmijärven Rajamäessä. Välilliset työllisyysvaikutukset sekä vaikutukset kotimaiseen maatalouteen ovat merkittäviä valtakunnallisesti.

Altian pitäminen valtion omistuksessa

olisi turvallisin vaihtoehto nykytilanteessa. Mikäli valtionyhtiöstä hallituksen aikeiden mukaisesti kuitenkin luovutaan, tulisi huolehtia siitä, että omistajuus säilyy kotimaisissa

käsissä.

Etelä-Pohjanmaalla liikkuu kosolti pääomia yksityisessä liiketoiminnassa. Voisivatko

esimerkiksi maakunnan sijoittajat ja tuottajaosuuskunnat muodostaa tiukan paikan tullen yhteenliittymän, joka omistaisi Altiasta

merkittävän siivun?

Avaa artikkelin PDF