vierasyliö Windfall-vero voitto yhteisvastuulle
Yhteisvastuun rajoja kasvihuonekaasupäästöasioissa voitaisiin vetää näinkin: välineistössä varaudutaan ennakkoon myös ei-hyväksyttävissä-oleviin hyötymisyrityksiin. Siinä windfall-veron kaltainen keino ohjaa ansiottomat voitot valtionvarastoon.
Saasteita päästävien kohtelussa taas kukin maksajavaltio ratkaisee itse osaltaan päästölupien määrät, se kun vastaisi epäonnistumisten taloudellisista seuraamuksistakin.
Ilmiöt eivät ole uusia. 1960- luvulla kahden suomalaisen puolueen politiikat erosivat vain yhdessä olennaisessa kysymyksessä, nimittäin suhtautumisessa maan ansiottomaan arvonnousuun.
Toinen kannatti sen leikkaamista, se toinen ei. Näillä eväillä käytiin yhdet kunnallisvaalitkin. ”Tonttimaan ansiotonta arvonnousua on verotettava enemmän kuin omalla työllä ansaittua omaisuutta”, tähän tyyliin oli pohdiskeltu jo 1800-luvun lopulta lähtien.
Aihetta on, kunta kun voi korottaa kaavoituspäätöksellään tonttimaan arvoa ilman, että tontinomistaja tekee yhtään mitään asian hyväksi. Ei ihme, että nykyoloissa suositellaan täydennysrakentamista kunnalle menoja lisäävän kaavoituksen sijaan.
Polun polkeminen kohti ilmastonmuutoksen torjuntatarvetta käynnistyi varsinaisesti viisi vuosikymmentä sitten. Talouskasvua on edistetty keskitetyillä palkkaratkaisuilla, joihin valtiovalta tarjosi jo alkuvaiheessa kylkiäiseksi sosiaalipaketin.
Työvoima oli pitkään valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Näin oltiin henkisesti valmiita tarttumaan ympäristönsuojeluun ja ilmastonmuutoksentorjuntaan, kun pakottava tilanne oli päällä.
Fossiilisten energianlähteiden käytön tuottamat CO- ja muut hiiliyhdistepäästöt vahvistavat kasvihuoneilmiötä lähi-ilmakerroksissa; vaikutus näkyy keskilämpötiloissa ja ilman hiilidioksidipitoisuudessa kohoamisina.
Ihmiskunnalla on näin globaalissa markkinatalouskourassaan ilmastonmuutosuhkia myrskyilemässä. Jos jotain yritetään tehdä, sen on hyvä ainakin näyttää markkinatalouden pelisääntöjen mukaiselta. Niinpä hyvin eri tahoilla ”keksittiin” hiilidioksidipäästöoikeuksien kauppa. Sen kohdalla markkinatalous toimii nyt jopa ongelmia tuottavan tehokkaasti.
Pelisääntönikkareiden tavoite on ollut saada näkyviin saastuttamisen hinta: päästellä saa mutta se maksaa. Viranomaisväline on päästölupa, sellaisten niukkuudella haetaan todellista vaikuttavuutta. Sisään kirjoitettu idea on, että ”mitä korkeampi luvan hinta on, sitä kannattavampaa on leikata päästöjä”.
Uusiutuvalla energialla pitäisi tietenkin olla selvä etulyöntiasema.
Saksan edellisenä liittokanslerina Gerhard Schröder ei tyytynyt odottamaan, kuinka päästökauppa toimii. Hän halusi houkutella hallituksensa rinnalle kumppaneita 500 miljoonan euron kehityspaketeilla. Saksaan syntyi tämän toimeliaisuuden ansiosta uusiutuvan energian toimialalle 300 000 uutta työpaikkaa.
Euroopan unionin päästökauppamarkkinoilla suuria ongelmia on nyt useita: yrityksillä on päästölupia varastossa edelliseltä ns. kakkoskaudelta, huutokauppajärjestelmä ei talouskriisioloissa toimi ja päästölupien hinta, 4–5 euroa hiilidioksiditonnilta, on liian alhainen, jotta se kannustaisi investointeihin.
Akuutisti olisi löydettävä ratkaisu nykyisen, vuoteen 2020 ulottuvan kolmannen päästökauppakauden loppuajalle.
Euroopan parlamentti hyväksyi menettelyn siitä, että vuonna 2014 myönnettävien lupien määrää vähennetään. Niitä pitää todella rajusti vähentää, jotta vaikuttavuus palaisi. Kysyntä ja tarjonta toimivat nyt luonnontarpeen vastaisesti.
Sitten on syytä piipahtaa nyt eduskuntakäsittelyssä olevan uuden voimalaitosverolain tarpeen juurille.
Ennen vuotta 2004 käyttöön otetut ydin-, vesi- ja tuulivoimalaitokset ovat saattaneet kirjata ansiottomasti suuria voittoja päästöttömäksi luokitellulla tuotannollaan. Tämä ansiottoman edun nauttimisen kausi on katsottu aiheelliseksi katkaista keräämällä vastedes 50 miljoonan euron vuotuiset tuotot.
On helppo huomata, että valtio on tullut antaneeksi yhteensä puolen miljardin euron ylimääräisen ”tuen”. Tärkeimmät tämän ”tuen” vastaanottajat ja vastedes windfall-veron maksajat ovat Fortum, Teollisuuden Voima, Kemijoki Oy ja Pohjolan Voima, jos eduskunta hyväksyy edellä mainitun budjettilain esitetyssä muodossa.
Hallituksen esitykselle uudeksi voimalaitosverolaiksi lähetekeskustelussa löytyi vastustajia jopa hallituspuolueista. Näiden arvostelijoiden mielestä olisi aivan oikein ”tukea ansiottomasti” ylikansallisesti toimivia suuria energiayhtiöitä.
Samojen kansanedustajien oli vaikea mieltää sitäkin, ettei tämä vero koske lainkaan uusia investointeja. Asiantuntijana ex-ministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) avusti tässä keskustelussa hallitusta. Todellinen linjanvedonhetki on, kun hallituksen esitys palaa mietintönä isoon saliin.
Entä mitä puolestaan päästökaupalle pitäisi tehdä? Lainaan Olli Kaupin tekstistä (HS 11.7.2013) ”taloustieteilijä”
-osuutta:
”Euroopan investointipankki voisi myydä päästölupien hintaan sidottuja myyntioptioita, jotka toimisivat hintatakuuna. Jos päästöluvan hinta alittaa tavoitetason, optioiden haltijoilla olisi oikeus myydä lupansa investointipankille takuuhintaan. Mikäli lupia laskettaisiin liikkeelle liikaa, lasku optioiden lunastamisesta jäisi investointipankkia rahoittavien jäsenvaltioiden maksettavaksi. Uhka optioiden laukeamisesta kannustaisi jäsenmaat sopimaan riittävän tiukoista päästörajoitteista.”
Siinä se on. Mekanismi jonka voisi odottaa käytännössä toimivankin.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori
ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
