Demarien kriisi: Jatketaan entiseen malliin
Paavo Lipponen sai Maaseudun Tulevaisuuden (MT 18.1.) presidenttigallupissa kannatukseksi alle yhden prosentin. Voi oikeastaan sanoa, että kukaan ei kannattanut häntä.
Hyvin todennäköistä on, että jos samanlainen mielipidetiedustelu olisi järjestetty kaikkien yrittäjien keskuudessa, tulos olisi ollut sama. Tämä kertoo korutonta kieltään siitä, että demareiden kannatus yhäkin rajoittuu vaan osaan kansasta – kärjistäen sanottuna – pelkästään ay-liikkeeseen.
Nyt vaalien jälkeen sosiaalidemokraattien piirissä on taas kerran käynnistynyt jonkinlainen jälkipyykki siitä, miksi vaaleissa hävittiin.
Selitykset ovat yleensä sekavaa psykologisointia: kampanja alkoi liian myöhään, sanomaa ei saatu riittävän selvästi esiin, muut ehdokkaat viestittivät paremmin, ay-liike tuki liian vähän, Jungner oli liikaa internetissä ja niin edelleen.
Kellään ei kuitenkaan tunnu olevan rohkeutta kysyä, onko itse viesti (eli puolueen ohjelma) paikallaan, kun ”toinen puoli kansasta” on täysin immuuni sen suhteen.
Suomessa ei näkynyt merkkiäkään samanlaisesta itsekritiikistä kuin Englannin työväenpuolueessa 1980-luvulla, jolloin se pitkän korpivaelluksen jälkeen hylkäsi vanhakantaisen marxilaisen paatoksen ja muuttui selkeästi kaikkien kansalaisryhmien suosiota tavoittelevaksi yleispuolueeksi.
Nämä kysymykset tulevat taas kerran mieleen, kun selaa Ranskan sosialistien presidenttiehdokkaan Francois Hollanden 60 kohdan ohjelmaa.
Kuten tunnettua, ohjelmassa ovat kaikki tutut vasemmiston mieliteemat: lisäveroja rikkaille, 60 000 uutta työpaikkaa julkiselle sektorille ja julkisen sektorin henkilöstövähennysten lopettaminen, eläkeiän laskeminen kaavaillusta 62:sta 60:een, 35 tunnin työviikko, Tobin-vero, ydinvoiman osuuden vähentämien 75:stä 50:een ja niin edelleen.
Hollanden ohjelman hintalappu on 20 miljardia euroa, mutta turvautumalla utopistisiin talouskasvuarvioihin luvataan poistaa nykyinen yli viiden prosentin (suhteessa kokonaistuotannon arvoon) budjettialijäämä.
Eli lisää julkisia menoja, lisää veroja, lisää kieltoja, protektionismia ja säännöstelyä ja vähemmän työntekoa. Miten ihmeessä talous voi lähteä nousuun näillä lääkkeillä?
Rikkaiden ja erityisesti optioilla rikastuneiden pankkiirien verottaminen on teema, jolla saa parhaat aplodit maassa kuin maassa. Mutta verotulojen kannalta se on valitettavasti lähes yhtä tuottamatonta kuin kulakkien ampuminen Neuvostoliitossa 1930-luvulla.
Ei tarvita helmitaulua kummallisempaa nähdäkseen, että julkisen sektorin alijäämäisyydet ovat niin suuria, että suurituloisten (Hollanden ohjelmassa suurituloisia ovat yli 150 000 euroa ansaitsevat) verotuksen kiristämisellä on vain häviävän pieni vaikutus kokonaisverotuloihin.
Ökyrikkaita aina löytyy, mikä kertoo yleensä siitä, markkinoiden toimissa on joitain vikaa, ja siihen pitäisi ehkä puuttua. Markkinoiden pitäisi toimia paremmin, ei huonommin!
Toki verotuksella on oman roolinsa tulonjaon tasoittajana, mutta retoriikan ja todellisuuden pitäisi jotenkin kohdata toisiaan. Ja jos julkisia menoja halutaan nostaa, on halpahintaista uskotella, että tarvittavat verotulot voi saada marsilaisilta.
Mitä enemmän vasemmisto linnoittautuu julkisten menojen jatkuvaan kasvattamiseen ja verojen kiristämiseen, sitä vaikeammaksi tulee kertoa tavalliselle ihmiselle, miksi tehdä työtä, miksi investoida, miksi kehittää ja keksiä mitään, kun valtio vain rankaisee siitä. Ja jos ei se suoraan rankaise, niin ainakin se osaa syyllistää.
Työttömyys, huono työilmapiiri, veronkierto, saastuminen, eläinten huono kohtelu, kaikki on yrittäjien syytä. Köyhyys on niiden vika, joka tekevät työtä, ei niiden vika, jotka eivät koskaan ole ajatelleetkaan mennä töihin. Samoin rikollisuus on, jos nyt ei uhrien vika, niin ainakin yhteiskunnan vika, eikä missään tapauksessa rikollisten vika.
Kaikilla ihmisillä on haave paremmasta. He haluavat kuulla järjellisen ohjelman siitä, miten asioita pitää hoitaa, jotta parempi huomen saavutettaisiin. Ratkaisuna ei voi olla vetoaminen ihmisten kateuteen ja muiden ihmisten ja yhteiskunnan syyttäminen omista laiminlyönneistä ja omista ongelmista vaan ihmisten kannustaminen parempaan, ja ennen kaikkea kannustaminen huolehtimaan sekä itsestään että toisistaan.
Eihän se helppoa ole. On pakko sanoa myös epämiellyttäviä totuuksia. Mutta eivät ihmiset enää viime vuosien kriisien jälkeen usko niihin, jotka pelkurimaisesti karttavat vaikeiden tosiasioiden esittämistä ja pakenevat vain omien utopioidensa ja retoriikkansa salattuihin maailmoihin.
Matti Viren
professori
Turun yliopisto
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
