Koulutus politiikan keskiössä

vierasyliö

Euroopan Suomelle tarjoama poliittinen ympäristö on

muuttunut. Kauppaa toki

tehdään kaikkiin ilmansuuntiin ja kylässä käydään niin kuin viime vuosikymmeninä tapana on ollut.

Erityisen tärkeää on viestittää joka suuntaan, että jokaisella neliömetrillä rajojemme sisäpuolella on tiedostettua käyttöä. Peltoja viljellään ja vesistöjä ei pidetä jätevesisäiliöinä. Opetus- ja sote-asiat ovat mallikelpoisessa tilassa koko maassa.

Suomi on demokratia. Täällä on sijansa demokratiaa kunnioittaville hyvin erilaisia tavoitteita ajaville puolueille.

Integraation hyväksyneen valtion pitää hyväksyä toisistaan poikkeavat politiikanteon

ilmiasut. Niihin voi kuulua hyvin huonosti muistettua ja poukkoilevaa iskulauseretoriikkaa, joka muiden poliittisten toimijoiden pitää vain nielaista mutta samalla tiedollisesti varautua jatkokeskusteluihin.

Nyt on hyväksyttävä sekin, että yhteiskunnan perusrakenteet ovat jatkuvassa muutostilassa ja samoihin perusasioihin joudutaan palaamaan tuon tuosta, näin myös koulutusasioissa.

Uusin puoluejohtaja nosti puolueensa kokouksessa koulutusasiat erityiskysymykseksi siihen tyyliin, että vastaisuudessa käytettävillä puheenvuoroilla

tulee olemaan laajempaakin merkittävyyttä.

Kielteisten ilmiöiden keskiössä oleva nuorten ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta oli nimittäin jo nykyisen tasavallan presidentin keskeinen kampanjateema.

Vanhasen-Kiviniemen hallituksen aikana eduskuntakeskusteluihin nousi ”nuorten katoaminen kirjoista ja kansista”, kysymys oli kymmenistä tuhansista nuorista kansalaisista. Valtiovarainministeriö ja Valtiontalouden tarkastusvirasto päätyivät johtopäätökseen, että yksi tällainen syrjäytynyt henkilö maksaa elinkaaritarkastelussa yhteiskunnalle miljoona euroa.

Käynnistyi paniikkitunnelmissa uusi työ, ”etsivä nuorisotyö”. Siihen osoitettiin 30 miljoonaa euroa valtionrahoitustakin.

Oulussa työ osoittautui

rankaksi mutta tulokselliseksi. Kuntaliiton vetovastuulla laadittiin kevättalvella 2011 jatkotyölle lisäbudjettiehdotelma, mutta valtiovarainministeri siirsi esityksen antamisen seuraavalle, pääministerinä hänen itsensä johtamalle hallitukselle starttinäytökseksi.

Hallituksen nimittämisen viivästyminen kesälle vesitti

lisäbudjettiin otetun hankkeen vaikuttavuuden.

Nyt on kolme vuotta kulunut eikä tilanne ole paremmaksi muuttunut.

Keväällä 2014 peruskoulun

päättäviä hakijoita oli yhteishaussa noin 57 200 nuorta, joista koulutuspaikan sai noin 54 800 (96 %). Koulutuspaikkaa

ilman jäi noin 2 200 nuorta, kun

vuotta aiemmin ilman koulutuspaikkaa oli jäänyt noin 5 000 sitä hakenutta. Ammattikouluun pääsi 67 ja lukioon 80 prosenttia hakeneista. Luvut ovat ”noin arvoja”, sillä ne ovat voineet muuttua oppilaitosten omissa hauissa.

Kunnat tiedostavat olevansa yhteisönä ensisijaisvastuussa koulutuksen järjestämisestä. Se tulee kysymättä esiin siinäkin, että kunnallisjohtajat puolustavat lähikoulupalveluja niin pitkälle kuin käytettävissä olevat varat antavat myöten.

Paikallisolot huomioonottavilla ratkaisuilla pyritään minimoimaan ennakkoon ongelmien

syntymistä, niin myös sote-

asioissa.

Suomalaista järjestelmää on moitittu ylikoulutettujen alisuorittajien tuottamisesta.

Tämä väite kumoutuu kokemusperäisesti, mutta myös vastaamalla retoriseen kysymykseen ”mitäpä jos suomalainen yhteiskunta olisi alikoulutettujen

ylisuorittajien yhteisö”. Ehkä silloin virheellisten suoritusten (kielteinen) vaikuttavuus suhteessa nykyisyyteen kohoaisi.

Kun etsivä nuorisotyö oli saatu Oulussa hyvään käyntiin, oikeusoppineet kiinnittivät virka- ja luottamushenkiöiden huomiota siihen, ettei ”innostuksissa” saa loukata yksityisyydensuojaa.

Kun oppivelvollisuusiän nostamista seitsemääntoista

vuoteen koskeva lakiesitysteksti oli saatu lausuntovaiheeseen, samantyyppinen lähestymiskulma tuli esiin laillisuusvalvojien kannanotoissa.

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka toivoi perusteluja sille,

miten oppivelvollisen uhkasakko vaikuttaisi oppivelvollisuuden suorittamiseen, ja apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja kyseli sitä, ovatko

pakko ja velvollisuus ne keinot, joilla esimerkiksi mielenterveys- ja muista henkilökohtaisista syistä koulukyvytön ja -haluton nuori saadaan jatkamaan opintoja.

Yksi olennainen näkökohta on siis estää peruskoulutuksen jälkeen ”luppovuoden rakentuminen”. Käytännössä on saatava

koulutuspaikka, mutta yhtä

lailla saadussa koulutuspaikassa on asiaan kuuluvasti opiskellen pysyttävä säädetyn ajan. Asiantuntijoiden mukaan tilanne on ongelmallisin pääkaupunkiseudulla vastakohtana maaseudun suhteellisen hyvä tilanne.

Suomessa on yli 400 lukiota, niiden säilyttämisestä taistellaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on valmiina esitys 500 oppilaan minimimäärän asettamisesta lukioille ja 1 000–2 000 minimimäärän ammattikouluille.

Väliaikatieto on, että tämä suunnitelma olisi sujautettu pöytälaatikkoon hautumaan ja minimimäärien sijasta koulutuksen järjestämislupien myöntämisessä painotettaisiin oppilaitoksen taloudellisia edellytyksiä, osaavaa henkilökuntaa ja riittävää opiskelija- ja väestöpohjaa.

Maakuntien kannalta saavutettavuudella ja koulutuksen alueellisella merkityksellä on oma erityinen arvonsa. Valtiovarainministeriön suunnitelmissa on rajoittaa rahoitusta muun muassa siten, että koulutuksen järjestäjä saa rahaa nykyisen neljän vuoden sijasta kolmen vuoden opintoihin. Lukion yli kolmessa vuodessa käyneitä on ollut 14–16 prosenttia.

Erityisesti liikunnasta innostuneet ovat käyttäneet neljättä vuotta hyväkseen. Se olisi

jatkossakin mahdollista, mutta valtio vetäytyisi näiltä osin

rahoitusvastuusta.

Opiskelijamääräperusteisesta rahoituksesta siirryttäisiin tutkintojen ja muiden suoritteiden perusteella tapahtuvaan rahoitukseen. Tämä on jo käytäntönä yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa.

ERKKI PULLIAINEN

Kirjoittaja on emeritusprofessori

ja tietokirjailija.

Avaa artikkelin PDF