vierasyliö Metsäinvestointien edellytyksenävarmuus raaka-aineen saatavuudesta

Julkisuudessa on viime aikoina esitetty, että Suomessa olisi tilaa uusille ja suurille puunjalostuslaitoksille. Metsät ovat merkittävin luonnonvaramme ja on tärkeää, että investointiedellytyksistä keskustellaan.

Puuta käytetään nykyisin noin 75 prosenttia metsien kestävistä hakkuumahdollisuuksista. Tätä taustaa vasten voisi helposti olettaa, että puuta riittää ja raaka-ainenäkökulmasta metsäteollisuuden uudet investoinnit ovat täysin toteutuskelpoisia.

Olisi kuitenkin itsensä pettämistä uskoa tähän sokeasti.

Runsaista metsävaroista huolimatta teollisuudelle on ollut haasteellista saada puuhuolto toimimaan luotettavasti ja kilpailukykyisin kustannuksin. Nykykehityksen valossa huominen ei näytä tätä päivää paremmalta.

Karulla tavalla järjestelmämme korjaustarvetta kuvaa, että esimerkiksi Ruotsiin nähden Suomessa on merkittävästi alhaisempi metsien käyttöaste eikä uusia ja merkittäviä puuta käyttäviä teollisia investointeja ole tehty Suomeen 2000-luvun puolella.

Ongelmat eivät selity suomalaisen metsäteollisuuden virheellisellä tuoteportfoliolla eivätkä vientituotteiden heikolla laatukilpailukyvyllä; esimerkiksi suomalaisesta puusta tehdyn sahatavaran, sellun ja kartonkien osalta kysyntää taatusti löytyy, jos kustannuskilpailukyky on kunnossa.

Mitkä tekijät sitten taklaavat Suomesta pois investointeja?

Väitän, että eräs suurimmista esteistä on heikko luottamus toimivaan puuhuoltoon kilpailukykyisin kustannuksin investoinnin teknisen ja taloudellisen elinkaaren aikana.

Mahdollisuus lisätä metsiemme hakkuita kestävästi perustuu käytännössä valtaosin yksityismetsissä olevaan potentiaaliin. Oleellinen kysymys investoijan näkökulmasta on, kuinka paljon pystyssä huojuvista hakkuumahdollisuuksista on saatavissa aktiivisen markkinatarjonnan piiriin ja millä ehdoilla raaka-aine on saatavissa teollisuuden jalostettavaksi.

Uuden investoinnin edellyttämää raaka-ainepohjaa ei voi perustaa pelkästään siihen olettamukseen, että tällä hetkellä ei-aktiiviset metsänomistajat tavalla tai toisella aktivoituvat myymään puuta ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Siinä piilee tarpeettoman suuri riski investoinnille.

Investointia harkitseva päinvastoin tunnistaa suomalaisen metsänomistuksen tämän hetken keskeiset haasteet: huomattava osa metsäomistajista on etääntymässä metsien aktiivisesta ja ammattimaisesta hoidosta ja samanaikaisesti varttuneiden eläkeläisten määrä ja osuus kasvavat.

Lisäksi metsälörakenteemme pirstoutuu, mikä on ehkä vakavin uhka aktiivisen metsätalouden harjoittamiselle.

Toivonkipinää metsäteollisuuden investoija etsii metsäpolitiikan ohjauksen puolelta – siellä odottaa todellinen yllätys. Metsätalouden verokertymän kantavat tätä nykyä yksinomaan aktiiviset metsätalouden harjoittajat, jotka myyvät puuta. Metsänomistajat, jotka eivät hoida tai myy metsäänsä, eivät maksa lainkaan veroja.

Investointia suunnitteleva havaitsee varsin pian, että tällainen järjestelmä ei ole omiaan tukemaan puuhuoltoa. Palveleeko tämänkaltainen järjestelmä aidosti yhteiskuntamme kokonaisetua ja houkutteleeko se uusia investointeja Suomeen?

Metsätalouden näkökulmasta on perusteltua kysyä, miksi metsätalouden verokertymä kaadetaan kokonaisuudessaan aktiivisen metsätalouden harjoittajien niskaan?

Järjestelmä tuntuu rankaisevan heitä osallistumisesta yhteiskunnan hyvinvoinnin lisäämiseen puuta myymällä. Tavoitteena pitäisi olla vähintään metsänomistajien tasapuolinen kohtelu veronkannossa tai jopa aktiiviseen metsätalouteen kannustaminen tavalla tai toisella.

Maa- ja metsätalousministeriö käynnisti metsäverokeskustelun viime syksyn metsäpäivillä. Toimittajat tulkitsivat keskustelua niin, että metsätalouden verotus kevenisi.

Ainoastaan aktiivisten metsätalouden harjoittajien verorasitetta keventämällä ei voida ongelmaa ratkaista, sillä se vain supistaisi valtion verokertymää. Valtion kroonisessa rahapulassa tällä ei ole tulevaisuutta. Jos samanaikaisesti laajennetaan veropohjaa fiksusti myös niihin metsänomistajiin, jotka nyt eivät hoida metsiään, olisi tilanne toinen.

Meillä on Suomessa kansallisia vahvuuksia houkutella investointeja, kuten vakaa poliittinen toimintaympäristö ja varsin kehityskelpoinen logistinen infrastruktuuri.

Kuitenkaan nämä vahvuudet eivät valitettavasti ole riittäneet enää pitkään aikaan eivätkä viimeaikaiset lakiuudistukset ole tilannetta ratkaisevasti parantaneet. Erityisesti rikkidirektiivin aiheuttama kilpailukykyhaitta iskee lujasti Itämeren merikuljetusten varassa olevaan metsäteollisuuteen.

Jos Suomi haluaa uusia ja merkittäviä puuta raaka-aineena käyttäviä investointeja, niin meidän on tehtävä järeitä uudistuksia nykyiseen metsätalouden ohjausjärjestelmäämme.

Avainasia on puun tarjonnan lisääminen ja potentiaalisten investoijien luottamuksen vahvistaminen raaka-aineen saatavuudesta. Investoinnit nojaavat väistämättä yksityismetsien puun varaan. Meidän on etsittävä malleja, jotka eivät pelkästään palkitse aktiivisia puun myyjiä vaan myös aktivoivat metsien taloudellisen hyödyntämisen sivuun sysänneet metsänomistajat hoitamaan metsiään.

Valmista ratkaisumallia epäkohtien korjaamiseksi en esitä, mutta haastan koko sektorin keskustelemaan rakentavasti tästä tärkeästä teemasta.

Nyt jos koskaan me tarvitsemme Suomeen uusia investointeja ja nykyistä älykkäämpiä toimintamalleja – myös metsätalouden saralla.

TOMI SALO

Kirjoittaja on Metsä-

teollisuus ry:n metsäjohtaja.

Avaa artikkelin PDF