Kehitysyhteistyön tavoitteenaruokaturvan parantaminen

vierasyliö

Älä anna miehelle kalaa, vaan anna hänelle onki ja opeta kalastamaan.

Vanha hokema kehitysyhteistyön sisällöstä on vieläkin paikkansapitävä. Ei pelkästään sen takia, että jokaisen on hyvä ottaa vastuu omasta toimeentulostaan, vaan myös siksi, että elinkeinonharjoittaja osallistuu usein aktiivisesti myös yhteiskuntansa kehittämiseen.

Kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä on keskitytty isompiin hankkeisiin ja vastuuta toimeenpanosta on siirretty paikallisille toimijoille. Tietotaidon siirtäminen on jäänyt yhä enemmän paikallisten konsulttien harteille.

Monessa maassa on syntynytkin joukko osaavia tekijöitä, mutta suomalaisestakin kokemuksesta voidaan todeta, että konsultin hankkiminen ei takaa hyvää lopputulosta. Osaamista tarvitaan jo konsultin toimeksiannon määrittelemisessä ja tuloksien vaatimisessa.

Tietotaidon siirtäminen on vieläkin kehityksessä keskeinen kysymys erityisesti, koska se halutaan tehdä paikallisia olosuhteita ja kulttuuria kunnioittaen.

Maatalousneuvonta oli keskeinen osa kehitysapua aina 1980-luvulle asti. Valitettavasti valtiovetoiset neuvontajärjestelmät olivat tehottomia ja lähinnä kuluttivat valtioiden budjetteja.

Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n rakennesopeutusohjelmien avustuksella valtioiden rooli rajattiin odottaen, että yksityissektori kehittyisi ja tarjoaisi neuvontapalveluja markkinoiden kysynnän mukaan sekä nostaisi kehitysmaissa maatalouden tuottavuutta asteittain.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Tehokkaampi ja usein tuettu tuotanto länsimaista ja tehokkaammilta markkinoilta kilpaili paikallisen tuotannon maanrakoon. Pientuottajat eivät houkutelleet yksityissektorin investointeja, ja monessa maassa maatalous ajautui perinteisiin menetelmiin.

Esimerkkinä tästä Sambia, jossa kaskiviljelyllä on ollut suuri rooli maan metsien tuhoutumisessa. Siellä supermarkettien tomaatit tulevat Etelä-Afrikasta.

Tällä hetkellä merkittävä osa maailman noin kahdesta miljardista pientuottajasta elää köyhyysrajalla. He eivät pysty takamaan ruokaturvaansa eivätkä heidän menetelmänsä useinkaan ole edes ympäristön kannalta kestäviä. On arvioitu, että noin 60 prosenttia Afrikan viljelymaista on köyhtynyt.

Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön kumppanimaille Afrikassa maatalous ja muut siihen kytkeytyvät elinkeinot ovat vielä keskeisessä asemassa.

Etiopiassa, Mosambikissa, Sambiassa ja Tansaniassa yli 70 prosenttia väestöstä saa elantonsa maataloudesta.

Viimeisten vuosikymmenien aikana maailman ruoantuotanto henkeä kohti kasvoi globaalitasolla, mutta Afrikan ruoantuotanto henkeä kohden on juuttunut lähes samalle tasolle kuin 20 vuotta sitten. Suuri osa ruoantuotannon kasvusta on tullut viljelypinta-alan kasvusta.

Absurdia kyllä, samanaikaisesti keskiluokka näissäkin maissa on omaksunut länsimaiset ruokatottumukset ja myös ylensyönnistä ja ylipainosta on tullut ongelma.

Ruokakriisi vuonna 2008 lisäsi tietoisuutta siitä, ettei halpaa ruokaa voi enää pitää itsestään selvyytenä, eikä ruokaongelma rajoitu pelkästään Afrikkaan.

Luonnonvarojen rajallisuus sekä muut ilmiöt, jotka vaikuttavat maailmanlaajuiseen ruoantuotantoon ja hintaan, tulevat voimistumaan. Tällaisia ovat esimerkiksi biopolttoaineiden tuotanto, ilmastomuutokset sekä spekulaatiot elintarvikkeilla. Nämä altistavat meitä ruokakriiseille.

Yleisesti kaupan vapautta pidetään parhaimpana tapana hallita elintarvikkeiden hintaa kriisienkin aikana. Haluaisin kuitenkin nähdä ne poliitikot, joilla tyynesti pitävät rajansa avoinna maataloustuotteiden viennille ja tuonnille samaan aikaan, kun äänestäjät mellakoivat ruoan takia.

Epäuskottavana tätä pitävät myös monet ruoantuojamaat, joiden maaostot ja maatalousinvestoinnit omien rajojen ulkopuolelle ovat kasvaneet erittäin nopeasti.

Monelle kehitysmaan maataloussektorille suurinvestoinnit voivat tarjota mielenkiintoisia mahdollisuuksia parantaa maatalouden infrastruktuuria ja tuottavuutta.

Ruoantuotannon parantaminen pienviljelijöiden kouluttamisen ja mekanisoinnin parantaminen on hidas ja kallis tie. Pienviljelijät eivät halua maksimoida tuotantoansa, vaan minimoida riskinsä.

Yksityissektorin investoinnit voivat moninkertaistaa maataloussektorin budjetin, ja ne pystyvät hallitsemaan riskejä paljon tehokkaammin esimerkiksi kastelujärjestelmien kautta.

Ongelmaksi investoinnit muodostuvat silloin, kuin ne eivät paranna vastaanottavan maan ruokaturvaa, johtavat pienviljelijöiden maiden lunastukseen tai veden riittämättömyyteen.

Vaikka monet investointisopimukset vaativat ottamaan huomioon paikallisen väestön oikeudet, niin niiden toimeenpanossa välttämättä tämä ei toteudu ja pientuottajien oikeudet jäävät varjoon.

Ruoantuotannossa pitää ja voidaan tehdä ratkaisuja siitä, mitä tuotetaan, missä tuotetaan ja kenen ehdoilla. Kuinka paljon ruoantuotannosta halutaan jättää suurten investointien varaan vai halutaanko myös pientuottajien ääntä kuulla?

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n oikeus ruokaan julistuksessa 2005 korostetaan, että ruokaturva voidaan saavuttaa, kun tuotanto, säilyttäminen ja oikeudenmukainen jakautuminen varmistetaan.

Vaikka meillä ruokaa tuotetaan ylen määrin ja mietimme enemmän kulutuksen hillitsemistä ja sen kohdentamista, on erityisesti Afrikassa kysymys vielä siitä, tuotetaanko ruokaa riittävästi. Samoin on kysyttävä, kenellä on oikeus tuottaa ruokaa ja saada siihen tarvitsemaansa tietotaitoa.

TIINA HUVIO

Kirjoittaja on kehitysyhteistyötiedottaja ja koordinaattori Finnish Agri-agency for Food and Forest Development ry:ssä (FFD).

FFD on vuonna 2012 MTK:n, SLC:n, ProAgria keskusten ja Pellervo-seuran perustama yhdistys, joka koordinoi kehitysmaiden ja suomalaisten tuottajajärjestöjen kummihankkeita.

Avaa artikkelin PDF