vierasyliö Omat pesät saatava kuntoon ennenLuonnonvarakeskuksen rakentamista

Olli Paasivirran Vierasyliössä (MT 31.7.) esittämät näkemykset perusteilla olevasta Luonnonvarakeskuksesta olivat tervetulleita, sillä fuusioitavissa laitoksissa ole pystytty kataismaista hypetystä kummempaan keskusteluun.

Olen Paasivirran esiin nostamista ongelmista monessa kohtaa samaa mieltä. Tässä artikkelissa nostan esiin kysymyksiä ympäristön suojelun sijasta elinkeinoja palvelevan soveltavan tutkimuksen näkökulmasta.

MTT:n, Metlan ja Rktl:n fuusion valmistelijat ovat nähneet suurimpana uhkana, että jatkossa ei tapahdu aitoa yhtymistä, vaan laitokset jatkavat uudessa Luonnonvarakeskuksessa omina organisaatioinaan. Tämän vuoksi fuusion valmistelu etenee rakenteista eikä tutkimustehtävistä käsin.

Mietitään organisaatiokaavioita ja päällikkövirkoja enemmän kuin elinkeinojen ongelmia. Jaan näin ollen Paasivirran näkemyksen, että fuusio pitäisi tehdä vaiheittain ja tulevaisuuden ongelmiin paneutuen.

Uskomus, että nykyiset tutkimusyksiköt olisivat keskittyneet pelkästään luonnonvarojen käytön tutkimiseen on kaukana totuudesta. Kyllä monimuotoisuus, ennallistaminen ja muut rahoitusta hyvin saaneet muotiaiheet ovat dominoineet myös näiden laitosten tutkimusohjelmia jopa enemmän kuin elinkeinojen tarpeet.

Tarve hankkia ulkopuolista tutkimusrahaa, ja tarve kilpailla yliopistojen kanssa akateemisista meriiteistä näyttää entistä enemmän korostavan muotialojen akateemisen tutkimuksen roolia elinkeinojen palvelun sijasta.

Metsäntutkimuksen osalta voi helposti esittää pitkän listan elinkeinon ongelmista, joihin ei ole löydetty tai edes yritetty löytää ratkaisua.

Vain alle 30 prosenttia taimikoista ja nuorista kasvatusmetsistä on hyviä. Hirviongelman takia koivun viljely on käytännössä loppu ja männyn istutukset vähissä. Puukauppa on vuoroviikoin ylikierroksilla ja jumissa, kuten huonosti toimiva vatsa. Nämä esimerkkeinä. Uskon, että muiltakin aloilta löytyy vastaavaa.

Luonnonvara-aloista ainakin metsätalous on tulossa sodanjälkeisen ajan syvimpään murrokseen. Tämän vuoksi olen huolissani siitä, otetaanko elinkeinojen uusiutumispaineet kunnolla huomioon valmistelussa.

Sektoritutkimuslaitosten tehtävä on huolehtia elinkeinojen uusiutumisen tietopohjasta. Tämä on tärkeämpi tehtävä kuin ministeriön tietotarpeiden tyydyttäminen. Se ei onnistu ilman tiivistä vuoropuhelua käytännön kanssa, kaikilla organisaatiotasoilla. Ei riitä, että on neuvottelukuntia ja sidosryhmäfoorumeita.

En myöskään jaa Paasivirran näkemystä, että Luonnonvarakeskuksen tulee olla kooltaan sama kuin MTT, Metla ja Rktl ovat nyt yhteensä (1 700 henkilöä). Tämä on noin puolet VTT:stä, joka palvelee koko teollisuus- ja pitkälle myös palvelusektoria.

Alkutuotannon osuus bruttokansantuotteesta ei oikeuta tätä. On vaikea nähdä, miksi alkutuotannon tutkimuspanostuksen pitäisi olla mittavampi kuin alan jatkojalostuksen.

Tutkimuksen, asiakkaiden ja veronmaksajien kannalta on parasta, että kukin laitos laitetaan yritysmaailman termein sanottuna ”myyntikuntoon”, ennen kuin näiden laitosten hyvin erilaisia toimialoja palvelevaa tutkimusta käydään sekoittamaan keskenään perusteellisemmin.

Koska kolmikolla on toimialojen erilaisuudesta johtuen tutkimus- tai viranomaistehtävissä hyvin vähän päällekkäisiä toimintoja, kannattaa ne ajanmukaistaa jo ennen isoja organisaatiomuutoksia.

Väitän, että kussakin laitoksessa on runsaasti historiallisia jäänteitä niin tutkimusohjelmissa kuin toimintakulttuureissa, toimipaikkarakenteista puhumattakaan. Ainakin tutkimusohjelmien ja sekä toimipaikkarakenteiden (noin 60 toimipaikkaa) kriittinen läpikäynti onnistuu paremmin alojen sisäisenä asiana kuin uuden organisaation moniulotteisen matriisin sisällä.

Toimintamallit on haettava parhaista tutkimusorganisaatioista, sillä näiden kolmen laitoksen paraskaan malli ei ole välttämättä hyvä.

Paasivirta nostaa esiin Luonnonvarakeskuksen tehtävän palvella myös ympäristöhallintoa. Tämä on tärkeä avaus, sillä käsittääkseni nytkin kaikilla kolmella tutkimuslaitoksella on enemmän yhteistä rajapintaa Suomen ympäristökeskuksen kanssa kuin keskenään.

Ministeriöiden reviiritaistot eivät saa haitata uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvien elinkeinojen eikä ympäristönsuojelun kehittämistä.

Ajatus keskittää ympäristöhallintoon luonnonvarojen suojelua, hoitoa ja ekologista käyttöä koskevat asiat tuntuu alkuun arveluttavalta. Kun MMM ”luonnonvaraministeriönä” näyttää nyt luopuvan ylisukupolvisuuden periaatteesta, ei tätäkään esitystä pidä heti tyrmätä.

Luonteva jako ministeriöiden välillä on mielestäni kuitenkin, että MMM uusiutuvista luonnonvaroista vastaavana ministeriönä huolehtii niihin perustuvien elinkeinojen edellytyksistä ja ympäristöministeriö siitä, ettei tulevien sukupolvien mahdollisuuksia pilata lyhytjänteisellä toiminnalla.

Vastaava työnjako sopii myös ministeriöiden tutkimuslaitoksille. Päättäjien on vahdittava, että laitokset tekevät tiivistä yhteistyötä reviiritaistelun sijasta.

Pienellä tutkimusasemalla urani tehneenä nostan lopuksi hattua Paasivirralle alueilla tehtävän tutkimuksen tukemisesta, sillä nyt on vallalla ajattelu, että kunnon tutkimusta voi tehdä vain kampuksilla.

Ei ole kaukana aika, jolloin jokainen maakunta halusi mahdollisimman monen alan tutkimusyksiköitä alueelleen ja tutkimuslaitokset lähtivät rahanahneudessaan tähän leikkiin.

Nyt taas eletään aikaa, jolloin akateemista ajattelua siirretään kampuksille. Harvardin yliopiston tapaisilla organisaatioilla ei näytä kuitenkaan olevan tarvetta tällaiseen puhdasoppisuuteen.

Uusi tutkimuslaitokselle 38 toimipaikkaa on raskas rakenne, mutta myöskään ajattelun keskittäminen kampuksille ei ole järkevää.

HEIKKI SMOLANDER

Kirjoittaja on maa- ja metsä-

tieteiden tohtori ja metsänviljelyn erikoistutkija.

Avaa artikkelin PDF