vierasyliö Jouluaika haastaa aistit ja tunteet
Vuoden pimein, kylmä aika virittää paradoksaalisesti kaamoseläjän aistit eloon. Joulukuu aktivoi monta aistipiiriä yhtä aikaa. Kaamoksessa tajuntaan säteilee joulu ja etenkin sen odotus kuin aurinko kesällä.
Näemme kuusen, valot, haistamme havun, kuulemme joulumusiikin, tunnemme kinkun hienontuvan hampaissa, maistamme ja haistamme kuuman glögin perinteisen maun.
Jouluaika kokoaa ihmisiä kirkkoihin kirkkouskovien sisäpiirin lisäksi höllemmässä
jäsensuhteessa olevista tapakristityistä, onpa joukossa kirkosta eronneitakin verestämässä joululaulujen nostalgista kaikua kirkon holveissa.
Adventin Hoosianna kajahti jo urkupilleissä. Täysi kirkko, tuttu hymni, muistot loivat näkymättömän tunnesiteen keskenään outojen ihmisten joukolle. Jouluaika virittää tunnemuistot ja kokemukset.
Joulun ilosanomasta ei parane Suomessa saarnata järin iloisesti: kulttuurimme puhesäännöt estävät ilon perustunteen näyttämisen kirkossa, vaikka kerrottavana olisikin iloinen asia.
Kansanluonteemme tapaan on turvallista puhua vähäeleisesti, hieman etäisesti. Se tulkitaan harkituksi puheeksi.
Julkinen puhe yleisön edessä – olkoon poliittinen, uskonnollinen tai juhlapuhe – ei ole Suomessa ollut eikä ole naurun asia. Voimakas tunnepuhunta ei kuulu puhesääntöihimme. Vakavamielisyys, hartaus takaa puhujan uskottavuuden.
Suomalainen noudattaa puhekulttuurinsa normeja. Pappikaan ei kerro joulun ilosanomasta hymyillen, rohkein ilmein tai liikkein. Kun saarnaajan suupielet kaartuvat alaspäin, otsa roikkuu silmien päällä ja katse suuntautuu paperin lukemiseen, Charles Darwin antaa siitä tulkinnan Murhe ja surumielisyys klassikkoteoksessaan vuonna 1872.
Havainnolla voi olla yhteys suomalaiseen kansanluonteeseen. Puheviestinnän tutkijan Jaakko Lehtosen (1988) mukaan suomalainen pitää itseään hiljaisena, luotettavana, jurona, rehellisenä, ahkerana, sisukkaana ja kateellisena.
Jouluajan kristillinen viesti ja puhesesonki haastaa kirkon puhetyöläiset, tulisihan heidän tyydyttää nostalgisia tunteita janoavia kuulijoita tosiuskovista tapakristittyihin ja uuspakanoihin.
Nykykuulijaa eivät kiinnosta papin ammattioivallukset. Häntä kiinnostaa vain oma joulumielensä. Minkä kuulija itse kokee ja oivaltaa, sen hän myös muistaa.
Ilosanomaa ei pidä selittää, vaan näyttää! Joulua ei voi lappaa kuulijaan kirkon mahtisanoin. Joulu aistimuksineen, kokemuksineen, muistoineen, odotuksineen elää kuulijan sisällä. Kirkon tehtäväksi jää houkutella se esiin.
Semmoinen joulusaarna ei siedä tyhjiä fraaseja, itsestäänselvyyksiä, ammattikieltä, papin keskittymistä viime tingassa valmistuneen käsikirjoituksen harjoittelemattomaan sisälukuun kuulijakunnan edessä.
Kokenut pappi hyödyntää adventti- ja jouluteeman kieli- ja vertauskuvastoa.
Kuulijaan vaikuttaminen myötäelämisellä tenhoaa sitä paremmin, mitä enemmän puhuja ymppää tietoviestintäänsä (”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja”) tunteen kieltä (Seimen lapsi, Pyhä äiti, Pyhän äidin lapsi, Poika). Joulusta voi puhua väreinäkin, kuten tamperelainen pappi messusaarnassaan: ”Joulun sydän on punainen.”
Adventti- ja jouluaika A.D. 2013 tulee osoittamaan, hoitaako kirkkolaitos tarjoamansa sesonkitapahtumat rutiininomaisesti ”vanhan kertauksena” vai onnistuuko se kurottautumaan vuoden heterogeenisimman kuulijakuntansa sielunmaisemaan.
Moderni ”joulusielu” etsii
varhaisten joulujen tunnemaailmaa, muistojen mennyttä, aistilepoa, pysähtymistä. Kuuluuhan siihen lähes tappava konkretiakin: ostokset, leipomiset, paistamiset, siivous.
Henkinen anti rikastaa, jos osaa nauttia esimerkiksi seuraavista: yhteiselo läheisten kanssa, joululeikit, -laulut, valojen väriloisto, kuusen ja kukkien tuoksu, kynttilöiden lepatus, jouluhajut, maut, musisointi, musiikin kuuntelu, television jouluohjelmien seuraaminen.
Rovasti-isän jouluevankeliumin kuuntelu vuoden 1776 Bibliasta kuului meidän kymmenen sisaruksen perinnejouluun.
Joulu opetti lapsille kärsivällisyyttä. Länsi-Suomen rukoilevaisen herätysliikkeen pappina isä veisautti jokaisena jouluaattonamme pianosäestykselläni vuoden 1790 rukoilevaisten Siionin virsistä
42-säkeistöisen jouluvirren ”Meill’ syntyi Lapsi, Poik’ on annett’ meille”.
Joulupäivällisen jälkeen leikimme joululaululeikkejä, esitimme ryhmävoimistelua, näyttelimme omia joulunäytelmiä, rukoilimme polviltaan. Joulupukin sijasta pienet tonttusisareni jakoivat lahjoja innoissaan.
Äidin 1950-luvulla perustama Antolan perhekuoro lauloi neliäänisesti rukoilevaisten veisuja. Levytimmekin niitä myöhemmin uusin perhesovituksin, lauloimme radion Hartaissa sävelissä ja pitkin maakuntaa. Esiinnyimme presidentti Urho Kekkosellekin, kun hän vieraili isolla maatilalla Eurajoella syömässä herkkuaan, nahkiaisia.
Joulut muuttuvat, me niiden myötä. Niin pitääkin. Joulut ovat ajanhistoriallisia näytelmiä. Historia etenee teesistä antiteesiin, harvoin synteesiin.
PÄIVIKKI ANTOLA
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston
etnologian professori emerita,
Turun yliopiston uskontotieteen ja Tampereen yliopiston kansanperinteen ja viestinnän antropologian dosentti, tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
