HEVOSELÄMÄÄ Serri
Lähdimme tallille jäätävän kylmänä ja tuulisena joulukuun päivänä. Isä ajoi minut ja ystäväni Miian perille. Olimme jo jonkin aikaa suunnitelleet, että menisimme yhdessä katsomaan Miian harmaanvalkoista Serri-ponia. Serri oli luonteeltaan kujeileva, mutta käyttäytyi yleensä ihan hyvin.
Astelimme yhtä matkaa kohti tallia. Miia edellä itsevarmana, kun oli ennestään tutussa paikassa, ja minä perässä miettien mihin olinkaan lupautunut. Olin lähtenyt vapaaehtoisesti mukaan, vaikka olenkin aina vähän pelännyt hevosia ja niiden valtavaa kokoa. Toisaalta juuri voima hevosissa minua kiehtoikin, ja onneksi Serri oli vain pienehkö poni.
Heti tallirakennukseen astuessamme pääsin kohtaamaan pelkoni, kun käytävällä oli hevosia omistajineen. Serrin hoitovälineet olivat varastossa käytävän perällä, joten minun oli niitä hakiessani ohitettava noita valtavia otuksia.
Käytävä oli ahdas, ja pelkäsin että joku hevosista litistää minut seinää vasten. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja pujottelin hevosten lomitse.
Sukiessamme Serriä Miia selitti, kuinka hevonen piti harjata joka kerta ennen ja jälkeen ratsastuksen. En osannut oikein keskittyä niin lähellä seinää ja Serrin kylkeä, mutta autoin silti Miiaa valjastamisessa. Jossain välissä myös kaverimme Petra liittyi seuraan, ja pian oli aika lähteä kentälle.
Kun Miia oli lämmitellyt Serriä tarpeeksi, päätimme kokeilla hiihtistä. Siinä hevosen satulaan sidotaan köysi, josta pidetään kiinni ja ajetaan suksilla ratsastajan perässä.
Petra sai toimia ensimmäisenä hiihtäjänä. Minisuksien kiinnittäminen oli hankalaa, mutta lievän sähellyksen jälkeen Petra oli valmiina lähtöön. Miia pukkasi Serriä kylkiin ja kolmikko lähti liikkeelle. Serrin lisätessä vauhtia tuuskahti Petra hankeen. Minä nauroin vatsa kippurassa.
Pian vaihdoimme Petran kanssa paikkoja. Sain sukset jalkaani ja menin köysi kädessä hevosen taakse odottamaan. Serri lähti taas varovasti liikkeelle. Minä huusin hermostuksissani Miialle, ettei menisi liian lujaa. Miiakos siitä innostui ja kannusti Serrin raviin. Pääsin tasapainoon ja tarrasin köydestä entistä tiukemmin. Pysyin kuin pysyinkin pystyssä!
Huusin innoissani ohittaessamme Petran. Hänkin huusi jotain lähtiessämme toiselle kierrokselle. Käskin Petran mennä kovempaa. Vauhti kasvoi ja pian löysin itseni hangesta niska ja hihat täynnä lunta. Miia ja Petra nauroivat kaatumiselleni. Kömmin ylös hangesta ja sain irronneet sukset takaisin jalkaan. Matka saattoi jatkua.
Vaihtelimme paikkoja ja Miiakin pääsi suksille Petran ratsastaessa. Naurulla ei ollut rajaa aina jonkun tuuskahtaessa nurin lumihankeen. Pari kertaa hevonen näytti voimiaan pukitellen ja laukkaillen omin päin. Miia kuitenkin sai tilanteen aina hallintaan.
Viimein tuli loppuravin aika. Miia jäi ratsastamaan ja me Petran kanssa suuntasimme kohti tallin lämpöä. Silittelin tallikoiraa kun Miia toi Serrin harjattavaksi. Laitoimme sille loimen ja veimme tyhjään pilttuuseen.
Petra lähti kotiinsa ja me kävimme Miian kanssa siivoamaan Serrin pilttuuta. Tämän jälkeen annoimme vielä hevosille ruokaa ja jäimme katsomaan rouskutusta. Serri näytti tyytyväiseltä.
Päivä oli ihana, mutta senkin oli pakko päättyä. Kyytimme saavuttua taputimme Serriä vielä kerran, sammutimme valot ja lähdimme kotiin. Olin varma, että tulisin vielä toistekin katsomaan pientä Serri-ponia.
HELI TOHNI
Kuortane
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
