Kun lahottajat epäonnistuvat

Talvellakin rahkarämeen tunnistaa heikkokasvuista ja käkkyräisistä männyistä. Mitättömästä koostaan huolimatta puilla voi olla ikää yli sata vuotta. Jorma Peiponen Kuva: Viestilehtien arkisto

Kun lehdet putoavat ja kasvit kuolevat, hajottajat – sienet ja bakteerit – aloittavat työnsä ja polttavat orgaanisen aineksen omaksi energiakseen. Samalla ne päästävät hiilidioksidin ilmaan ja vapauttavat kasvijäänteiden sisältämät mineraaliravinteet maahan. Näin ravinteet palaavat kasvien käyttöön.

Kasvupaikka on yleensä sitä tuottavampi, mitä nopeammin ravinteet kiertävät. Trooppisen sademetsän yltäkylläisen rehevyyden takana eivät suinkaan ole maaperän runsaat ravinnevarat vaan aineiden nopea kierto. Kun kierto katkaistaan, ja sademetsä muutetaan pelloksi tai laitumeksi, tuotto on usein yllättävän kehno ja pian maa joudutaan hylkäämään.

Hajottajat tarvitsevat työtään varten happea, kosteutta ja lämpöä. Kuiva karike ei hajoa mutta ei myöskään syvälle hapettomaan veteen upotettu.

Soilla kuollut kasvi- ja eläinmateriaali hautautuu niukkahappiseen veteen. Uutta materiaalia kertyy vanhan päälle ennen kuin se ehtii kunnolla hajota. Mitä syvemmälle aines hautautuu, sitä hitaammaksi käy hajoaminen. Syntyy turvetta.

Paksuuntuva turvekerros erottaa kasvipeitteen maaperän mineraalivaroista. Niin kauan kuin juuret ovat pysyvän suoveden pinnan yläpuolella ja valuvedet tuovat lisäravinteita kuivemmilta mailta, puuston kasvu voi olla kohtalaisen hyvä.

Osa rahkasammalista menestyy pelkän sadeveden varassa. Ne voivat kasvattaa mättäitä, jotka ulottuvat tulvaveden rajaa korkeammalle. Lopulta koko suon keskiosa on niin korkea, että se elää sadeveden varassa. Kangasmailta valuvat vedet kiertävät koholla olevan keskiosan märkiä laiteita pitkin.

Ruskorahkasammal muodostaa niin kuivia mättäitä, että poudalla mättäälle voi istahtaa pyllyn kastumatta. Ruskorahkasammalen valtaamia soita kutsutaan rahkarämeiksi ja -nevoiksi sen mukaan, kasvaako niillä mäntyjä vai ei. Ne ovat soista karuimpia ja kasvilajisto on perin niukka: suokukka, suopursu, vaivero, suomuurain, pikkukarpalo, kihokki ja muutamat sarat.

Yhteistä karujen kallioiden kanssa ovat käkkäräiset männyt ja usein runsaanakin kasvava kanerva.

Rahkasuon turve on veden kyllästämää, vaikka se voi olla laidetta 2–3 metriä korkeammalla. Vesi on hyvin hapanta ja hapetonta. Turpeeseen vajonneet kasvi- ja eläinjäänteet säilyvät vuosituhansia, sillä useat rahkasammalten erittämät aineet ovat suorastaan myrkkyä hajottajille.

Näin suosta syntyy arkisto, jossa vanhimmat sivut ovat alinna ja nuorimmat päällä. Suon historiaa voidaan tutkia kairaamalla näyte, joka ulottuu pohjakerroksiin. Itse turve kertoo, millainen suo on milloinkin ollut ja mitä suolla on kasvanut.

Suolle lentää siitepölyä myös ympäröiviltä kuivemmilta mailta. Siten suohon tallentuneet siitepölyt paljastavat myös sen, minkälaista kasvillisuus on ollut suon ympärillä. Koska puut tuottavat paljon siitepölyä, tarkin kuva saadaan puuston rakenteesta ja puulajien keskinäisistä runsaussuhteista.

Turpeen hyvällä säilöntäkyvyllä on makaaberitkin piirteensä. Saksassa, Tanskassa, Hollannissa ja Brittein saarilla soista on löytynyt satoja hyvin säilyneitä ihmisruumiita. Ne eivät ole joutuneet sinne sattumalta, vaan ruumiit on haudattu suohon niin syvälle, että hajoaminen on keskeytynyt alkuunsa. Vanhin löytö on 10 000 vuoden takaa. Useimmat ruumiit ovat rautakaudelta, nuorimmat toisen maailmansodan ajalta.

Suomesta ei suoruumiita ole toistaiseksi löytynyt.

Kasvien soluseinät, jotka koostuvat selluloosasta, hemiselluloosasta ja ligniinistä, ovat vaikeasti hajoavia. Erityisen tehokkaasti bakteerien toimintaa vastustaa ligniini, joka sitoo ja suojaa soluseinän muita ainesosia. Useat sienet ovat kuitenkin erikoistuneet ligniinin hajottajiksi. Kun tumma ligniini katoaa, jäljelle jää vaalea selluloosa. Siksi niitä sanotaan valkolahottajiksi.

Ennen kuin sienet ”keksivät” ligniiniä hajottavat entsyymit, maahan kaatuneet puut lahosivat hyvin hitaasti. Paikoilla, missä puut hautautuivat märkään maahan, niistä syntyi miljoonien vuosien mittaan kivihiiltä. Hiilikerrostumien synty väheni olennaisesti, kun sienet ”oppivat” hajottamaan ligniiniä noin 300 miljoonaa vuotta sitten.

Mutta kuten rahkasuot osoittavat, osa elävästä aineksesta pakenee hajottajia nykyäänkin.

Me käytämme näitä muinaisia metsiä nyt energian lähteinä. Kun sadan miljoonan vuoden aikana maahan kertynyt hiili poltetaan sadan vuoden kuluessa, ei ole ihme, jos ilmakehän hiilitase heilahtaa ja ilmasto lämpenee!

SEPPO VUOKKO

Avaa artikkelin PDF