Lakeuden tulilintupalaa kesäksi kotipesään
KUORTANE
Sormuksin koristellut sormet pyrähtelevät siivilleen kuin kolibrit. Soile Yli-Mäyryn vilkkaat kädet lepäävät harvoin: niillä on luotu taideteoksia ja puhuttu paljon. Tänä keväänä ne saattelivat iäkkään äidin viimeiselle matkalle.
”Sain kantaa äitiäni, tällä kädellä”, taiteilija näyttää ballerinamaista rannettaan.
”Se oli vaikuttava kokemus. Tavallaan hyvästelin samalla myös oman äidinkieleni viittomakielen.”
Kuurojen vanhempien kuuleva tytär ei uransa alkupuolella puhunut taustastaan, sillä säälistä ja suvaitsemattomuudesta hän sai jo lapsena tarpeekseen. Elämän oikeat mittasuhteet hän kuitenkin oppi kotona, jossa erilaisuus oli arkea.
”Perhe oli tärkein akatemiani taiteilijaksi kasvamisessa.”
Mäyryn likka ymmärsi jo varhain kahden maailman välisen kitkan.
”Olen oppinut lukemaan ihmisen ilmeistä ja kehon kielestä niin paljon, että mielestäni sanat ovat jopa valehtelemista varten.”
Visuaalinen arkeologi on onnistunut kaivautumaan taiteellaan läpi kulttuurirajojen: olipa katsoja kristitty, muslimi, buddhalainen tai ateisti, hän voi löytää jotain alitajuisesti tuttua, arkaaisesta menneisyydestämme muistuttavaa.
”Jos työprosessi on hyvin intuitiivinen, silloin taide tavoittaa eri kulttuureissa elävät ihmiset, mutta jos tekee dokumentteja maisemasta tai muusta, siinä ei ole samaa ulottuvuutta”, Yli-Mäyry painottaa.
”Taidetta luodessani en ikinä mieti, mihin päin maailmaa teokset menevät näyttelyyn.”
Teosten punainen lanka kietoutuu ihmisen särkyvyyden ja luonnosta vieraantumisen ympärille. Yli-Mäyry ottaa esimerkiksi Hongkongin kaltaisen urbaanin viidakon.
”Siellä huomaa hyvin, kuinka ihminen, joka on luonut sen kaiken, särkyy itse ensimmäisenä. Niin paljon on yksinäisiä ihmisiä, vaikka heillä olisi kaikki nettiverkostot ympärillään.”
Yli-Mäyryn teoksissa unet, ovet ja sydämet palavat, jäljelle jää savua ja tuhkaa. Perinteisiä pohjalaisaiheita saa hänen taiteestaan turhaan etsiä, mutta silti juuret ovat aistittavissa.
”Jos Nelimarkka oli pohjalaisen maiseman maalari, minä olen tulisen sielun kuvaaja.”
Ilmaisun intohimon syttyminen ajoi maalaistytön opiskelemaan kuvataiteilijaksi Saksaan. Myöhemmin sama palo on vienyt maailmalle ohi Helsingin piirien ja virallisten kulttuurivaihtojen.
”Taide on kuin joki, se löytää aina uomansa kun sillä on riittävän vahva voima takana”, oman tiensä kulkija muistuttaa.
Lahjakkuus ei riitä, tarvitaan myös tahtoa ja työtä.
”Elämä ei ole mikään odotushuone eikä kyselytunti, jossa kysellään naapurilta mitä pitäisi tehdä. Jos on itsensä kanssa sinut, silloin on kauhean helppo tehdä, ja ottaa myös kritiikki ja riskit vastaan.”
Maanviljelijäperheen peruja lienee se, että Yli-Mäyry ei turhia liihottele. Päivät kuluvat työn ääressä, yksi teos kerrallaan.
”Kun laitan puumerkkini, en palaa enää työhön. Jos lähtisin jälkikäteen korjailemaan, korjaisin vieläkin ensimmäistäni.”
Läheisin ilmaisumuoto on palettiveitsi, mutta myös lasi tullut yhä tutummaksi. Molemmat ovat armottomia ehdottomuudessaan.
”Palettiveitsellä kun vetää viivan, sitä ei voi enää korjata. Sama pätee lasiin, sen kanssa pitää olla nopea.”
Parhaimmillaan palettiveitsi soi kuin viulu jokaisella vedolla ja viillolla.
”Ajatuksista on yllättävän pitkä matka käteen. Vielä kymmenen vuotta sitten kompuroin, mutta nyt kun olen päässyt improvisointivaiheeseen, työnteko on yhtä juhlaa.”
Pieni kultainen avainriipus muistuttaa nuoresta tytöstä, joka kulki pitkin kylänraittia iso rautainen aitan avain kaulassaan. Ihmettelijöille tyttö sanoi kantavansa avaintaan niin kauan, että löytää oikean oven.
Lapsuuden lukot ovat avautuneet, mutta Yli-Mäyry ei silti ole luopunut avaimesta.
”Aina pitää olla sen verran utelias, että löytyisikö vielä jokin uusi ovi.”
Näyttelykalenteri elää jo vuotta 2014 eikä energisellä taiteilijalla ole aikeita hellittää tahtia.
Minne hän itse haluaisi teostensa vielä lentävän?
”Miksi ei voisi mennä vaikka avaruuteen”, nauraa Yli-Mäyry ja kohentaa tulta takassa.
HENNA VAINIO
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
