Susi Suomen historiassa kannattaa tuntea

Yllätyin, kun luin Luken tutkijan Sanna Ojalammin mietteitä susikysymyksistä Suomessa (MT 2.9.).

Susikysymys on monisärmäinen yhteiskunnallinen ongelma, joka ei parane sillä, että Luken henkilökunta näyttää susitiedossaan edustavan lähinnä keskivertoista Wikipedia-tasoa.

Tehdään pari korjausta tutkijan esittämiin väitteisiin rabieksesta eli vesikauhusta ja susiongelmista historiassa.

Kun vesikauhu eli rabies siirtyy siihen vaiheeseen, että susi erkanee laumastaan, lähtee yksinäiselle vaellukselle ja hyökkää ihmisten, muiden eläinten tai vaikkapa metsässä kasvavien puiden kimppuun, se ei pysty nielemään, koska nielun lihashermosto on lamaantunut. Tämä vaihe kestää viikon tai enintään kaksi, jonka jälkeen susi yksinkertaisesti kuolee.

On siis täysin mahdotonta, että susien huhtikuussa 1880 alkaneet lastenryöstöt olisivat olleet vesikauhuisen suden tekemiä, kun ne jatkuivat

vuoteen 1882 asti.

Vesikauhuinen susi ei tule pihoille ja vie lapsia mukanaan, vaan se tyytyy puraisemaan uhriaan hampaillaan.

Vesikauhun oireet tunnettiin hyvin 1800-luvulla ja vesikauhuisten susien aiheuttamia kuolemia on maamme virallisissa tilastoissa tarkasti dokumentoitu. Vesikauhuinen

susi liikkuu aina yksin, mutta Länsi-Suomen susista on kirjattu useita havaintoja, jotka kertovat useiden susien hyökkäyksistä.

Sudet eivät käyneet lasten kimppuun siksi, ettei niillä olisi ollut muuta ruokaa, vaan ne nimenomaan valitsivat lapsia ateriakseen. Kenties ne halusivat juuri ihmisen lihaa, tai ne pyrkivät valitsemaan pienimmän vastuksen tien.

Toimintamalli on kuitenkin sudelle tyypillinen eli saalistetaan sitä saaliseläintä, johon on opittu.

Minkä takia puhutaan vain Lounais-Suomen susiongelmista 1800-luvulla ja vaietaan muista?

Sekä Tampereen seudulla että Suomen itärajalla käytiin samanlaisia taisteluja susia vastaan. Myös siellä menetettiin suuri joukko lapsia susille.

Pyritäänkö historiaa vääristelemään myönteisemmän

kuvan antamiseksi susista? Susi ei ole muuttunut viimeisten vuosituhansien aikana, vaan meidän susimyönteiset utopiamme saattavat vielä päättyä melkoiseen painajaiseen.

Historian kirjoista löydämme

merkintöjä ihmisen ja suden välisestä loputtomasta taistelusta jo ajasta ennen ajanlaskumme alkua.

Ranskalainen historioitsija,

professori Jean-Marc Moriceau on erikoistunut Ranskan maaseudun historiaan. Kannattaa lukea hänen kirjansa ”Ihminen vastaan susi. Kahden vuosituhannen sota”. Roomalainen opettaja Apuleius (125–180 jKr) kirjoitti: Suuret, energiset, villit ja tuhoisat susilaumat (…), jotka hallitsivat maita, katkaisivat tiet ja hyökkäsivät matkailijoiden kimppuun.

Kaarle Suuri perusti 800-luvulla Ranskaan sudenmetsästysluutnantin viran (Lieutenant de louveterie), joka systemaattisesti ryhtyi eliminoimaan maaseutua vaivaavat sudet. Kyseinen virka on edelleen olemassa ja tehtävä palaamassa entiseen käyttöön.

Suomessa maaseudun väestön oli vuoden 1575 annetun määräyksen mukaan osallistuttava susijahteihin sekä pidettävä lippusiimoja. Vuonna 1638 määräyksiä tiukennettiin kunnes niitä 1756 lievennettiin ja annettiin ihmisten itse huolehtia susien metsästyksestä.

Ihmisten lisäksi sudet uhkasivat maaseudun elinkeinoja ja historia antaa hyvän kuvan tulevasta. Kun keskustelemme susien karjalle aiheuttamista vahingoista, kannattaa kaivaa vahinkotilastot samaisilta susivuosilta, jolloin susia oli riittämiin Suomessa.

Suomenmaan tilastollisen vuosikirjan mukaan sudet tappoivat vuosina 1878–1885: 2 465 hevosta, 9 258 lehmää ja vasikkaa sekä 52 104 lammasta.

Lisäksi tulee tuo mainittu joukko pikkulapsia ja nuoria, joten olemme Suomessa vasta suurten susiongelmien alkutaipaleella.

Minun on vaikeata nähdä, että tulevaisuutemme tässä asiassa merkittävästi tulee poikkeamaan historian

tapahtumista.

Mehän opimme historiasta vain sen, että emme opi yhtään mitään.

Kaj Granlund

Lestijärvi

Avaa artikkelin PDF