vierasyliö Tulevaisuus on tuotantovihreyden

Suomalaisilla on edelleen monitasoinen yhteys maaseutuun ja metsään, vaikka 1960-luvun maaltamuuton seurauksena kaupunki on jo kolmannen tai neljännen sukupolven kotiseutua. Heidän yhteytensä sukunsa maahan ja maisemaan ei rakennu muistoista eikä tunteista.

He eivät haikaile maaseudun elinkeinojen ja elämäntavan perään. Monille maaseutu näyttäytyy elämyksinä, luonnon ja kansan museona. Heidän mielessään maaseutu koostuu erilaisista mielenkiintoisista osista. Vain harvat hahmottavat maaseutua erilaisten toisiinsa liittyvien osien summana ja mahdollisuutena.

Maaseutu ja metsä sekä luonto ja luonnonvarat ovat edelleen Suomelle henkisesti ja kansantaloudellisesti arvokkaita. Kun alkutuotantoon liitetään luontoarvot ja uusiutumattomat luonnonvarat, kaupungistuneen Suomen ulkopuolisen Suomen merkitys vain korostuu.

Maa- ja metsätalouden lisäksi myös matkailu ja kaivosteollisuus ovat luonnosta elämistä ja alkutuotannon jalostamista. Niiden yhteydessä puhutaan isoista taloudellisista arvoista ja valinnoista, erilaisten arvojen ja tavoitteiden yhteensovittamisesta.

Kyse on luovuudesta ja osaamisesta, teknologian soveltamisesta ja ekologisesta kestävyydestä.

Juuri niistä samoista arvoista, jotka liitetään urbaaniin elämänmenoon. Tosin luonnonvarojen käyttöön kohdistuneina ne liitetään yleensä jalostetun tuotteen kulutukseen ja kierrätykseen, ei alkutuotantoon ja uusintamiseen.

Ihminen ei elä yksin leivästä, mutta tarvitsee leipää elääkseen. Siitä muistuttaminen ei ole pahasta, sillä sen verran haasteellisen tehtävän edessä ihmiskunta lähivuosikymmeninä on ruoan tuottamisessa.

Vajaa 60 000 maatilaa huolehtii päivittäin 5,4 miljoonan suomalaisen elintarvikkeiden tarpeesta. Maatalous ja elintarvikeketju – alkutuotannosta kauppaan työllistävät suoraan tai välillisesti 300 000 henkilöä, vajaa 12 prosenttia työvoimasta. Metsäteollisuus työllistää noin 50 000 henkilöä.

Metsä- ja elintarviketeollisuuden tuotteiden vienti tuo Suomelle tärkeitä tuloja. Metsäteollisuuden viennin arvo on noin 11 miljardia euroa ja elintarvikeviennin 1,6 miljardia euroa. Alkutuotannon osuus ei tilastoissa ole suuren suuri, mutta ilman sitä ei olisi jalostettavaa eikä arvonlisäystä.

Suomessa keskustelu pelkistyy edelleen pitkälti ruoan hintaan. Ympäristötietoinen kuluttaja vaatii puhdasta ruokaa. Kuinka paljon hän on tulevaisuudessa valmis maksamaan siitä?

Aiheuttaja maksaa –periaate ei toimi, jos vain tuotantokustannukset nousevat. Lisäkulujen on siirryttävä myös kuluttajahintoihin.

Omavaraisuuden ja luonnonmukaisuuden yhdistäminen tekee ruoan tuotannosta kalliimpaa. Omavaraisuus ja luonnonmukaisuus ovat yhteisesti hyväksyttyjä arvoja ja turvallisuustekijöitä. Ne nostavat samalla tavalla ruoan hintaa kuin erilaiset maksut tuotteiden, työn ja palveluiden hintaa.

Alkutuotannon edellytyksistä huolehtiminen on omavaraisuuden varmistamista, varautumista uhkaavaan tilanteeseen. Se on myös mahdollisuuksiin tarttumista. Vaikka puhutaan maaseudusta – alkutuotannosta, samalla puhutaan (bio)teknologiasta ja markkinoinnista.

Edessä on kuitenkin pitkä matka. Politiikassa on tuskailtu, että vain rahan jakaminen ja kulutus kiinnostavat.

Sama tilanne on myös politiikan viherkysymyksissä. Kulutusvihreys leimaa ajattelutapaa. Tuotantovihreys ei saa sille kuuluvaa kansakunnan hyvinvointia ja kansantaloudellista vaurautta luovaa merkitystä.

Arvoissa tai tuotantoketjussa on vikaa, kun Thaimaasta pitää tuoda lentokoneilla marjanpoimijoita. Työn ja tuotteen hinta ei voi olla kohdallaan.

Onko mahdottomuus yhdistää kaivostoiminta ja maisema-arvoilla myyvä matkailuelinkeino? Kysymystä ei pidä väheksyä. Kummatkin ovat tulevaisuuden toimialoja.

Luonnonvarat on miellettävä tuotteiden lisäksi palveluina. Osassa Suomea metsän ja puun jalostusarvo on korkeimmillaan, kun honka saa humajata paikallaan. Haasteena on ajattelutavan uudistaminen ja erilaisten asioiden yhteen liittäminen ”arvoketjuksi”.

Puolueiden periaateohjelmissa luonnonvaroihin ja vihreään tuotantoon liittyvät näkemykset ovat vähäiset. Ohjelmaan kirjattujen vihreiden periaatteiden määrässä erottuvat myönteisesti keskusta ja vihreät. SDP:llä on luonnosta ja ympäristöstä vähiten julkilausuttuja periaatteita.

Keskustaa lukuun ottamatta luonnonvaroihin ja niiden hyödyntämiseen liittyviä periaatteita on ohjelmissa vähän. Puhutaan kuitenkin tulevaisuuden toimialoista, jotka eri tavoin vaikuttavat kansalaisten arkeen.

Luonto ja luonnonvarat, maaseutu ja metsät politisoituvat nykyisestä poikkeavalla tavalla. Puolueiden pitää tulevaisuudessa ymmärtää tuotantovihreyttä.

Tuotteen elinkaari ei ala kaupasta ostettaessa, eikä vihreyttä mitata vain kierrätyksen tehokkuudella. Kuluttajat ovat nykyään – ainakin välillisesti – usein myös tuottajia.

Suomessa on vajaa 60 000 maatilaa. Yli kahden hehtaarin metsäpalstan omistajia on 750 000. Kesämökki on noin 500 000 suomalaisella. Maatilanomistajia kansalaisista on vain yksi prosentti, metsänomistajia on noin 14 prosenttia ja kesämökin omistajia kymmenkunta prosenttia.

Omistajuudessa on varmasti päällekkäisyyttä. Voi kuitenkin arvioida, että noin viidenneksellä suomalaisista asuminen tai omistajuus luo omakohtaisen yhteyden luontoon ja luonnonvaroihin. Luonto ja luonnonvarat löytyvät pääsääntöisesti maaseudulta ja metsistä niitä halkovia vesistöjä unohtamatta.

Kun mukaan lasketaan maaseudulla vakituisesti asuvat henkilöt, asukkaiden määrä lähes kaksinkertaistuu. Parilla miljoonalla suomalaisella on läheinen sosiaalinen ja taloudellinen yhteys maaseutuun.

Toivottavasti metsien omistajuuden uusjako rohkaisee ajattelemaan talous- ja luontoarvojen tuotannollista yhteensovittamista.

Pohdiskelu maaseudusta ja luonnonvaroista ei merkitse kaipuuta menneisyyteen, vaan tarttumista nykyhetkeen ja kurkottamista tulevaisuuteen.

PEKKA PERTTULA

Kirjoittaja on satakuntalainen

talonpoika ja valtiotieteiden tohtori.

Avaa artikkelin PDF