Nyt on kiitäjien paras toukka-aika: Bongaa sormenpaksuiset jötkäleet pihapensaikosta

Sireenikiitäjän mahtavalle toukalle maistuvat kaupunkien koristeistutukset. Kuva: Endomart

Kuusamakiitäjän toukat ovat harvoin näin näkyvillä, paitsi kasvatusoloissa. Kuva: Nick Percival

Paras toukka-aika on juuri nyt. Kiitäjien piikkiperäisistä toukista kiinnostuneen ei tarvitse lähteä metsään asti. Niitä voi löytää kotipuutarhastakin.

Matalilla ruusu- ja morsiusangervoilla elää Suomen suurimman perhosen, sireenikiitäjän, jyhkeä toukka.

Tällaisen reilusti keskisormen paksuisen jötkäleen löytää varmimmin piha-angervoista, joiden oksat kurottavat asfaltin tai laatoituksen ylle.

Toukan kohdalla maassa on kymmeniä pippurin kokoisia ja paalin muotoisia papanoita, jotka paljastavat oikean oksan.

Seuraavaksi voi huomata syömäjäljet; lehtiä on poissa tai osaksi näverretty. Niitä silmäilemällä vihreä ja violettijuovainen patonki useimmiten paljastuu.

Kun sireenikiitäjän toukka säikähtää etsijäänsä, se vetäytyy sfinksimäiseen köyryasentoon, mistä laji on saanut tieteellisen nimensäkin (Sphinx ligustri).

Sireenikiitäjän toukkia näyttäisi olevan paljon, mutta runsaus on luuloteltua. Suuren kokonsa vuoksi toukat vain paljastuvat helpommin kuin selvästi pienemmät sukulaisensa. Sireenikiitäjä on maassamme jokseenkin harvinainen ja vähälukuinen.

Kiitäjäperhosten toukat eivät ole esimerkiksi tuomenkehrääjäkoin tavoin merkittäviä tuholaisia, eikä niiden massaesiintymistä juuri tiedetä. Kiitäjäntoukkien vuoksi kasvien ruiskutus ei ole tarpeen.

Kuusamakiitäjän (Hemaris fuciformis) toukat syövät puutarhan jalo- ja lehtokuusamaa sekä lumimarjaa. Ne ovat täysikasvuisinakin vain Liitulaku -karamellin kokoisia, joten niiden hakeminen on todellista aarteenetsintää.

Toukat ovat oksissa kiinni ylösalaisin, ja niiden ruskea vatsapuoli näyttää hämmästyttävästi osalta pensasta. Jos taas kurkistaa alhaaltapäin, vihreä selkä erottuu vaikeasti lehtien alapinnoista.

Vastaavanlaisen molemminpuolisen suojavärin luonto on kehittänyt kaloille.

Monesti kuusama- tai lumimarjapensas on niin tuuhea, ettei toukkien syömäjälkiä äkkää millään. Veijareiden pienet papanat pomppivat asfaltilla ja leviävät niin laajalle, että tarkan paikan määrittäminen on hankalaa.

Hyvä vinkki on muistaa, ettei toukka viihdy oksaston sisällä vaan hakeutuu ulospäin suuntautuneille versoille. Etsittäessä toukkasilmä harjaantuu nopeasti. Kokenut perhosharrastaja useimmiten löytää toukan, ellei se ole vielä lähtenyt etsimään koteloitumispaikkaa.

Muita esimerkkejä kulttuuriympäristöön sopeutuneista toukista on puistolehmuksesta pitävä lehmuskiitäjä (Mimas tiliae), terijoensalavaa syövä silmäkiitäjä (Smerinthus ocellata) sekä poppelia popsiva poppelikiitäjä (Laothoe populi). Niiden elinvaatimukseksi riittää, että toukan ravintokasvia on runsaasti saatavilla.

Suomen perhoslajistosta melko harva on kyennyt sopeutumaan ihmisen muokkaamaan kulttuuriympäristöön.

Perinteiset niityt, ahot ja varsinkin suot ovat monille lajeille ehdottomia, ja niiden hävittäminen tappaa armotta myös siivekkäät alueelta.

Perhosille on suureksi avuksi, jos rakennetulle alueelle jää rakentamattomia joutomaita luonnonkasveineen.

Kirjoittaja on harrastanut perhosia vuodesta 1991 lähtien.