Kerran vielä pojat!
Kuten hyvin tiedämme, toisen maailmansodan voitti Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto, mutta hyvänä kakkosena maaliin kiri pieni ja sisukas Suomi.
Näin jatkosodan tuloksen kiteytti Väinö Linna Tuntemattomassa sotilaassa, jonka hän päätti aseveljille osoittamaansa tervehdykseen: Aika velikultia.
Tohtori Jukka Tarkka on jatkanut siitä, mihin Linna jäi. Hän on tiivistänyt yksiin kansiin sen, mitä tutkimusten valossa nyt tiedetään sotien jälkeisistä vuosista.
Tarkka kertoo, kuinka Suomi kävi ”Karhun kainalossa” sinnikästä puolustustaistelua sovjetisointia vastaan ja miten se lopulta livahti karhun kynsistä länteen. Kylmän sodan pohjoisella sivustalla voiton perivät tällä kertaa suomalaiset, eikä Neuvostoliitto päässyt edes maaliin.
Lähes 500-sivuisen teoksensa Tarkka päättää näin: ”Jos he toisen maailmansodan aikana pystyivät torjumaan sekä saatanan että perkeleen, he olivat melkoisia velikultia myös kylmässä sodassa. Selvisivät vielä siitäkin”.
Tarkka on käynyt läpi Suomen sotien jälkeisen puolueettomuuspolitiikan tärkeimmät sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat, eli vuodet, joita nykyään kutsutaan suomettumisen ajaksi.
Yhdysvaltain harjoittama patoamispolitiikka ja Nato suojasivat läntisen Euroopan, myös Ruotsin, mutta eivät Suomea.
Suomen oli itse varmistettava, ettei Neuvostoliitto saanut aihetta vihamielisiin toimiin. Tämä oli Urho Kekkosen idänpolitiikan ydin.
Sisäpolitiikassa kommunistit oli sidottava tavalla, joka esti heitä käyttämästä vaarallisinta asettaan, syytöstä ”neuvostovastaisuudesta”.
Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton tavoitteiden ja Suomen myöntyväisyyden väliin kasvoi kuilu, johon syntyi Neuvostoliiton ylläpitämä voimakenttä. Sen täytti poliittinen liike, jollaista ei muualla esiintynyt: suomalainen stalinismi eli taistolaisuus.
Taistolaisuuden kannattajat uskoivat muodostavansa sosialistisen Suomen eliitin, kunhan vallankumous tapahtuisi joko historian lakien vaikutuksesta tai Neuvostoliiton aseiden voimalla.
Tämä toive naapurin avusta selittää sen, miksi taistolaisuudelle ”tyypillinen Neuvostoliiton ihannointi ei kehittynyt missään muualla länsimaissa niin selittämättömiin mittasuhteiseen kuin täällä”.
Toisin kuin usein väitetään, taistolaisuus ei ollut mikään yleisen eurooppalaisen nuorisoradikalismin suomalainen ilmenemismuoto. Se oli sui generis, ihan oma tapauksensa.
Neuvostoliiton ylivoimaisuus Suomeen nähden ja taistolaisten marginaalinen kannatus suomalaisten keskuudessa oli myrkyllinen ja vaarallinen yhdistelmä. Tuon poliittisen miinakentän purkaminen vaati Kekkoselta ja hänen kannattajiltaan lujaa tahtoa ja tarkkaa pelisilmää.
Se ei olisi onnistunut, jos julkisen poliittisen toiminnan lähtökohdaksi olisi omaksuttu näkemys, jonka mukaan ”neuvostojärjestelmässä vallitsee henkinen ja fyysinen terrori, vähemmistökansojen tuhoon tähtäävä sorto, aineellinen kurjuus, tekniikan takapajuisuus, totalitaristinen militarismi, luonnonvarojen tuhlaus ja ympäristötuho”. Kylmän sodan oloissa se olisi ollut tuhon tie.
Tarkka myöntää, ettei Vapauden akateemisen liiton ja Suomalaisen yhteiskunnan tuen (Syt) kaltaisilta oikeiston taistelujärjestöiltä löytynyt lääkkeitä, joilla kamppailu olisi viety voitolliseen lopputulokseen: ”Kansallisen historian suuri kaari johti aatteessaan johdonmukaiset syttiläiset outoon paradoksiin. Alkoi näyttää siltä, että paras tapa torjua kommunistien valtaannousu Suomessa oli tukea Kekkosta ja sietää Kremliä”.
Kun vallankumousta ei kuulunut eikä panssareita näkynyt, taistolaisjohto turhautui ja alkoholisoitui.
Kun Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov myöhemmin esitti yhteisiä sotaharjoituksia ja Viktor Vladimirov yritti väkisin ängetä Ahti Karjalaisen presidentiksi, liike oli enää vain varjo entisestään.
Tarkan kirja on enemmän kuin tarpeen nyt, kun on tullut muotiin vaatia Kekkosen ajan ulkopolitiikan saavutusten mitätöimistä ohjelmalla: Irti eurosta, EU hajalle, eikä missään nimessä Natoon.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
