Jonkun pitää uskaltaa tarttua leikkuriin

Vanhusten hoitoon on esitetty

tavoitteeksi, että jokaista vanhusta

kohti hoitajia olisi 0,7. Eli kymmentä vanhusta kohti hoitajia olisi seitsemän.

Ei ihme, että kuntien vanhuspalveluista vastaavien karvat nousivat

pystyyn. Kuka tämän tavoitteen täyttämisen maksaa?

Samaan aikaan päiväkodissa yhtä

lastenhoitajaa kohti on neljä lasta. Eli lasta kohti hoitajia on 0,25.

Tämän hoitosuhteen parantamiseen ei ole yhteiskunnallisia paineita.

En sano, että vanhusten hyvä hoito ei olisi yhtä arvokasta kuin lasten hyvä hoito. Yhtälö kertoo siitä, mihin rahaa yhteiskunnassa ollaan valmiit sijoittamaan.

Viime viikolla uutisoitiin, että

Suomessa on nyt yli miljoona yli 65-vuotiasta suomalaista. Lisää tulee kovaa tahtia.

Heillä kaikilla on äänioikeus. Etenkin suuret ikäluokat tuntevat oikeutensa hyvin. He pitävät saavutetuista

eduistaan tiukasti kiinni.

Kukaan poliittiselle uralleen jatkosta haaveileva ei uskalla ehdottaa, että

leikataan nykyisiä eläkkeitä tai

velvoitetaan ikääntyviä ostamaan

palveluita entistä enemmän yksityisiltä.

Ikääntyvät ovat tärkeä ryhmä

monille etupiireille. He ovat paitsi

aktiivisia yhteiskunnan vaikuttajia

niin myös ostovoimaltaan merkittävä joukkio. Heillä on varaa kuluttaa.

Joskus omassa oravanpyörässäni

kitkuttaessani mietin, olisiko reilua

velvoittaa jokainen eläkettä nauttiva

osallistumaan yhteisen hyvän ylläpitoon.

Jos tästä miljoonasta yli 65-vuotiaasta

saisi edes osan aktivoitua vapaaehtoisina esimerkiksi päiväkotivaareiksi tai

koulumummoiksi, syntyisi jo valtava määrä vapaaehtoistyötunteja.

Kun miljoona eläkeläistä tekisi

esimerkiksi 10 tuntia vuodessa vapaaehtoistyötä, se olisi jo 10 miljoonaa

tuntia!

Muutama vuosi sitten Suomessa

esiteltiin tulevaisuuden eläkkeitä

koskeva leikkuri, joka iskee pikku

hiljaa nuorempiin ikäluokkiin.

Me kolmekymppiset voimme vain haaveilla eläketasosta, jota nyt eläkkeelle jäävät pääsevät nauttimaan.

Nykyiset suurten ikäluokkien

eläkkeet tulevat jäämään historiaan

lajinsa parhaimpina.

Kun vielä eläkeikää tullaan väistämättä nostamaan kohti seitsemääkymmentä, meikäläisten kohdalla

tervettä vanhuutta syödään kovaa

tahtia. Pienemmästä eläkkeestä ei

sitten tarvitsekaan nauttia niin pitkää aikaa.

Olen kuullut ikääntyvien suutahtelevan, kun mainitaan sana eläkepommi. Tästä pommista pitäisi voida puhua.

Eläkkeitä ja muita etuuksia ei voida loputtomasti parantaa. On hyvä kysyä, kuka kaiken maksaa. Sillä jokuhan

eläkkeet, sosiaaliturvan ja yhteiskunnan palvelut maksaa.

Moni eläkeläinen ajattelee, että

minähän olen jo maksanut oman

eläkkeeni. Velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan olen hoitanut. Olen vapaa.

Käytännössä näin ei ole.

Osa rahasta on toki rahastoituna, mutta jälkeenpäin tulevat sukupolvet toimivat nyt maksettavien eläkkeiden todellisina maksajina.

Ja mitä vapauteen tulee – yhteiskunnan pystyssä pysymiseksi pitäisi

tosiaan miettiä mitä eläkettään nauttivat vielä voisivat tehdä.

Jokaisen nyt eläkkeelle jäävän

kannattaa toivoa, että Suomeen syntyy lähivuosina paljon lapsia. Tulevia

sukupolvia tarvitaan oravanpyörän pyörittäjiksi.

Jos lakiin kirjoitetaan vaatimus, että

jokaista laitoksessa olevaa vanhusta kohden pitää palkata 0,7 hoitajaa,

sidomme jo valmiiksi kuntien kädet.

On helppo esittää kauniita vaatimuksia palveluiden parantamiseksi.

Vähemmän suosiota saavat ne,

jotka yrittävät estää kustannuksia

karkaamasta käsistä tai jotka suoraan ehdottavat leikkauksia.

Jonkinlainen vastuu omasta itsestään

pitää olla meistä jokaisella. Yhteiskunnan palvelut tukehtuvat omaan mahdottomuuteensa ja nuorilta veronmaksajilta loppuu usko tulevaisuuteen, jos välillä ei voida palveluita myös

leikata.

stina.haaso@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF