HEVOSELÄMÄÄ Lapsuus ja hevoset
Lapsuuteni leikit 1950-luvulla olivat hyvin maanläheisiä. Piha pullisteli lapsia ja kotieläimiä. Kaikki kirmailivat täynnä tulevaisuuden uskoa. Saasteista ei ollut tietoa. Sota oli loppunut vähän aikaa sitten. Isännät ja emännät rakensivat intoa puhkuen parempaa tulevaisuutta meille, lapsille.
Kotipiha oli oiva paikka kehittää luovuuttaan. Hevonen ja varsat kirmasivat kanssamme laitumella. Itse kasvoin perheessä, jossa oli kahdeksan lasta. Eipä siinä äiti ehtinyt muuta kuin pitää meidät ruuassa, ja vaatteet puhtaina. Minusta oli siunaus, että saimme itse peuhata leikeissämme mielin määrin. Toki maalaistalossa jouduimme pienestä pitäen osallistumaan myös tilan töihin, joskus ihan liiankin kanssa.
Minun suurin huvini oli touhuta hevosten kanssa. Lapsikatraan vanhimpana minulla oli jopa velvollisuus osallistua hevosten hoitoon. Valjastin pollen, milloin kärryjen milloin haravakoneen eteen. Traktoria meillä ei silloin vielä ollut.
Kesäisin heinäpellolla, kun minusta ei vielä muuhun ollut, ajoin haravakonetta. Olin vielä niin pieni, että jalkani eivät ylettyneet istuimelta polkimille, joten minun oli noustava seisomaan ylettyäkseni polkimelle pudottamaan heinäkasan piikeistä pellolle.
Kerran sattui, että meillä oli vähän rivakampi hevonen, ja aina kun polkaisin pudottaakseni heinäläjän, hevonen lisäsi vauhtia. Oli se kyytiä, vauhtia riitti ja vauhdista olen aina tykännyt. Toki vauhtia näyttää riittävän vieläkin, vaikka elämän ehtoopuoli jo häämöttää.
Kotini on Oululaisten Matkanivassa, tilan pellot sijaitsevat molemmin puolin jokea. Lantakuormia kuljetettiin peltolohkoille renkkusiltaa pitkin. Muistan miten istuin korkean lantakuorman päällä suitsista pidelleen. Joki näytti hurjalta sieltä ylhäältä katsoen, mutta eipä lapsi osannut pelätä.
Kerran olin kuljettamassa hevosta uimaan siltaa pitkin ratsastaen. Olin sillan keskivaiheilla ajatuksiini vaipuneena, kun yhtäkkiä alkoi rymistä valtavasti. Hevonen säikähti, ja niin mentiin hurjaa kyytiä useita kilometrejä, kunnes hevonen väsähti. Naapurin mies oli ajanut traktorilla sillalle, ja siitä se ryminä johtui. Hyvin pysyin kuitenkin hevosen selässä suitsista ja harjaksista kiinni pitäen.
Usein talvisin kaivosta loppui vesi. Silloin vettä piti noutaa suurehkolle karjalle joesta. Koska isä oli töissä muualla, minä jouduin vesireissulle hevosen kanssa. Niinpä usein koulusta tultuani valjastin hevosen parireen eteen, laitoin rekeen monta saavia ja lähdin matkaan. Joskus avanto oli jäätynyt niin pieneksi, että vesi oli lapettava saaviin kauhalla. Monesti siinä ehti pimeä tulla, ennen kuin saavit olivat täynnä.
Kun sitten nousin jyrkkää penkkaa ylös, niin lähes puolet vedestä ehti läikkyä maahan. Sisuhan siinä kasvoi, ja sitä elämässä on myöhemminkin tarvittu.
Ajoin hevosella myös heiniä kauempana olevasta ladosta. Muistan, miten kerran olin veljeni kanssa heinän haussa. Oli talvi ja reen päälle oli tehty laudoista lava, johon heinät lastattiin. Kun kuorma oli valmis, huomasimme, että mukana ollut puukko oli kadonnut. Entä jos se joutuu lehmän tai hevosen kurkkuun heinien seassa? mietimme kauhuissamme. Emme arvanneet ruveta puukkoa etsimään, mutta kun hevonen sitten nykäisi kuorman rajusti liikkeelle, kuorma hajosi siihen paikkaan.
Itku kurkussa aloimme kasata kuromaa uudelleen. Yhtäkkiä veljeni kiljaisi: ”Ookko puli”, ja heilutti puukkoa kädessään. Sanojen kääntely oli silloin suuri hupimme. Pakkasesta ja vaivoista huolimatta heinänhakureissusta jäi hauska muisto.
Mielipuuhaani oli myös ajella hevosella lujaa, kesällä kumirattailla ja talvella reellä. Lumi narskahteli jalasten alla upeasti. Tierat lentelivät kasvoille, ja hevosen pieru höysti ilmaa. Kuu kuumotti ja näytti nauravan maalaistytön touhuille.
Hevosta minulla ei enää ole, mutta siveltimellä ikuistan upealinjaisia ravureita.
ASTA LOHVANSUU
Oulainen
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
