kalajuttu Hauen lumo, osa 2
Isä sanoi, että menisimme Juhannussaarelle, jossa oli tanssilava. Siellä he olivat äidin kanssa tavanneet juhannustansseissa. Äiti kertoi tarinaa aina juhannuksena.
Vanha vene natisi meren tyynellä pinnalla. Se tuoksui tervalle, kalalle, suolalle ja kahville. Lokkien laulu alkoi, kun pääsimme rannasta. Puolivälissä isä pysäytti ja jäimme kellumaan.
”Voisimme jäädä vähäksi aikaa ongelle”, hän sanoi, ja kaivoi onget ja madot esille.
Minulle hän ei koskaan antanut kuin onkivavan. Isän mielestä tytöt eivät osanneet kalastaa muulla tavoin. Minulle se kelpasi, en ollut koskaan ollut mikään intohimoinen kalastaja. Istuimme hiljaa, toisiimme katsomatta. Tuuli hiljaa ja päivä alkoi herätä.
”Olet varmaan harvoin kalassa näin myöhään”, sanoin isälle. Hän käänsi päätään minuun päin.
”Enpä tiedä onko tämä kalastamista vai van hermojen lepuuttamista.”
Olimme taas hiljaa. Silloin tällöin kala nousi pintaan ja jätti väreitä veteen. Taivas oli sininen ja näkyi vain pari pientä pilvenhattaraa.
Yhtäkkiä jokin miltei tempasi minut veneestä.
”Isä!” huudahdin ja hän tarrasi minua niskasta juuri ajoissa ennen kuin olisin molskahtanut veteen. Jokin iso oli tarrannut koukkuun.
”En saa sitä veneeseen!”
”Anna kun minä yritän”, isä sanoi ja tuli minun paikalleni ja tavoitteli onkea.
”Ei, kyllä minä yritän”, sanoin enkä luovuttanut. Onki taipui ja pitelin siitä kaikin voimin.
Kala nousi pintaan. Se oli jättimäinen hauki, suurempi kuin olin koskaan nähnyt isän tai muiden kalastajien saaliissa. Sen vihreät suomut kimmelsivät auringossa, kun sen kävi vedenpinnan yläpuolella. Koukku oli yläleuassa ja näin sen valtavat hampaat. Isä tarttui onkeen ja pitelimme sitä yhdessä.
”Se on peto!” minä huusin.
”Suurin, mitä olen koskaan nähnyt!” isä huusi korvaani. Hänkin oli jännittynyt ja yritti pitää venettä tasapainossa samalla kun auttoi minua hauen kanssa. Se sukelsi takaisin veteen ja tunsin, kuinka se haki voimaa seuraavaan hyppyyn. Sen hypätessä, vedimme yhdessä isän kanssa. Hän huusi innosta ja minäkin nauroin.
”Katso Kaisa sen väriä, kuin kultasuonet kyljessä! Se on melkein puolitoista metriä!”
Hauki ei tuntunut väsyvän ja veti siimaa syvälle. Vene liikkui sen mukana kauemmas merelle. Isä heitti ankkurin ja vene pysähtyi, mutta hauki ei lopettanut.
”Se on vahva, älä päästä karkuun tyttö!” isä nauroi. En ollut kuullut hänen nauravan vuoteen.
Aurinko kipusi ylemmäs ja käsien lihakset kipeytyivät, mutta hauki ei luovuttanut. Sen hypyt harvenivat, mutta se jatkoi kuolemankamppailuaan. En halunnut luovuttaa. Isä nauroi innosta aina kun hauki nousi pintaan ja katsoi meitä mustilla silmillään. Sen hypätessä viimeisen kerran aurinko säteili sen suomuista väläyttäen kaikenvärisiä säteitä. Sen silmissä oli kuoleman katse sen pudotessa takaisin veteen. Lopulta nostimme hauen veneen pohjalle.
Isä arveli hauen painavan lähemmäs kolmekymmentä kiloa. Hän katsoi minuun loistavin silmin, mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan.
”Se kuoli kuin sankari”, sanoin hymyillen.
”Niin totta vie teki”, isä sanoi ja taputti minua kerran olkapäälle.
”Me voitimme sen yhdessä”, lisäsin.
”Mutta sinä et luovuttanut. Ja nyt soudamme maalle, punnitsemme ja mittaamme sen, ja joku saa tulla ottamaan meistä kuvan! Tätä reissua muistelemmekin pitkään”, isä sanoi ottaen airot ja kääntäen veneen kohti rantaa.
Aurinko paistoi jo lännen suunnalta, lokit lauloivat meille voittolaulua. Olimme voittaneet meren sankarin. Isän siniset silmät vilkkuivat, kun hän katsoi minuun ja nauroi. Minä hymyilin ja katsoin takaisin. Minäkin ratkesin nauramaan, niin hyvältä minusta tuntui.
LOTTA RAUNIO
Turku
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
