Maatalouspolitiikasta mallia talouden rakenneuudistuksiin
Suomessa talouden tilaa käsittelevät uutiset ovat syksyn myötä muuttuneet aikaisempaa synkeämmiksi.
Tähän on syynä globalisaatiokehityksen synnyttämä turbulenssi talouden ydinosaamisalueilla. Länsirannikon telakat käyvät taistelua olemassaolostaan. Samanlaista huonoa kuuluu monilta muiltakin osaamis- ja elinkeinoaloilta.
Kansainvälisen talouden vasta oraalla olevan hentoisen kohentumisen vaikutukset eivät myöskään ole ehtineet ulottua Suomeen asti.
Talouden rakenteisiin vaikuttavan muutoksen kaltaisen myllerryksen kohteena on omana aikanaan ollut myös maatalous ja maaseutu. Eikä maatalous elinkeinona välttämättä pysty säilymään täysin erillään nykyisestäkään muutosprosessista.
Maataloudessa koetun rakennemuutoksen syyt ovat suurelta osin olleet historian perintöä. Kansalaissodan päätyttyä eduskunnan säätämä lunastusoikeus ja sittemmin Lex Kallio synnyttivät Suomeen paljon itsenäisiä pientiloja. Vähävarainen, maatalousammattiin perehtynyt tilaton saattoi saada pienen palan maata ja metsää itselleen.
Poliittisessa mielessä tämä oli välttämätöntä. Se vaikutti kansan eheytymiseen ja osaltaan pelasti maan itsenäisyyden. Sittemmin kehitys toisti itseään uudemman kerran 1940-luvulla, kun asutus- ja rintamamiestilat luovutettiin uusille omistajilleen.
Varsinaisia vaihtoehtoja ei tuolloin harjoitetulle politiikalle ollut edes tarjolla, mutta aika pian monet tilat kyllä osoittautuivat toivottoman pieniksi ihmisarvoisen elämän ja toimeentulon tarjoajina.
Ensimmäiset asutus- ja rintamamiestilat alkoivat tyhjentyä jo 1960-luvulla ja väkeä muutti etelään ja Ruotsiin.
Moniin muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna Suomen maataloudessa leimaa antavana piirteenä oli varsin pitkään pientilavaltaisuus. Jälkikäteen tarkastellen se ei enää 1970-luvulta lähtien vastannut teknisen osaamisen ja maatalouden koneellistumisen tarjoamia mahdollisuuksia.
Edes 1960-luvun lopulta lähtien toteutetusta, aika ajoin jopa ihmisarvoa loukkaavaksi koetusta maatalouden alasajosta ja tilarakenteen muutoksesta huolimatta, Länsi-Euroopan yhdentymiskehityksen alkaessa 1990-luvun alussa Suomen maatalous ja elintarviketeollisuus eivät olleet valmiita näköpiiriin tulleeseen Suomen EU-jäsenyyteen.
EU- jäsenyys toteutui sittemmin niin kuin siitä neuvotteluissa oli sovittu. Se ei johtanut Suomessa maataloustuotannon alasajoon. Tämä vaara olisi voinut realisoitua, jos joko käydyissä liittymisneuvotteluissa ja jäsenyyttä seuranneissa sopeuttamistoimissa tai harjoitetussa politiikassa olisi tykkänään epäonnistuttu.
Maidontuotanto vaatii vankkaa osaamista, mutta tuotannonala on myös hyvä esimerkki onnistuneesta rakennemuutoksesta.
Vielä 1970-luvun alussa Suomen maataloudessa oli meijeritilastojen perusteella peräti yli 180 000 maidon lähettäjää. Keskimääräinen lypsykarjakoko oli pieni. Ehkä se riitti silloiseen elämiseen, mutta ajanoloon tuotannon harjoittaminen 4–5 lypsylehmällä ei mitenkään olisi ollut taloudellisessa mielessä mahdollista.
Lypsykarjakoko on kasvanut noista päivistä melkoisesti samalla, kun maidonlähettäjien lukumäärä on asettunut nykyiselle tasolleen. Muutos on koko ajan ollut valtava ja se jatkuu edelleen.
Tuotannon säilyminen kilpailukykyisenä ei olisi ollut mahdollista, ellei maataloustuotantoon olisi samanaikaisesti voitu soveltaa ainakin kolmea eri suuntaan vaikuttavaa tukimuotoa.
Pääosa maataloudelle suunnatusta tuesta on koko ajan ollut tuotantoa säilyttävää, mutta yhtä merkittävää on tuotantoa kehittävä tuki. Kolmas tärkeä tukimuoto on luopumistuki.
Viimeksi mainittu tukimuoto tarjoaa kunniallisen ulospääsyn lopettamispäätöksen tehneelle. Lisäksi se antaa yhdessä maatalouteen suunnatun kahden muun tukimuodon kanssa välttämättömän liikkumatilan tuotantoaan laajentavalle, ja turvaa tätä kautta tuotannon kannattavuuden.
Olisiko rakennemuutosta voitu toteuttaa jo vuosikymmeniä aikaisemmin?
Historian syistä johtuen maatalouden rakennemuutos ei olisi ollut ainakaan Suomen tapauksessa mahdollista. Vaikka maatalouden rakennemuutosta on joiltain osin lykätty aivan viime metreille, on se ollut erinomaisen järkevää tilanteessa, jossa ei ennen EU-jäsenyyden ajankohtaistumista edes tiedetty, mihin suuntaan maataloutta erityisesti olisi pitänyt linjata.
Vasta liittymisneuvottelujen myötä ja EU-jäsenyyden toteutuessa tulevaisuudenkuva oli riittävän tarkka uusille linjauksille.
Maatalouspoliittista taustaa vasten peilaten viimeaikaiset metalli- ja metsäteollisuutta koskevat rakennetoimet vaikuttavat kovin keskentekoisilta, jopa osin myös harkitsemattomilta.
Talouden rakenteita koskeviin mittaviin muutostoimiin ei ehkä pitäisi ryhtyä edes pakon edessä ennen kuin päätöksentekijöillä on luotettava ja tarkka käsitys siitä maailmantilasta, johon rakennetoimenpiteiden avulla on tarkoitus sopeutua.
Kelpaisiko harjoitetusta maatalouspolitiikasta ottaa oppia?
JOUKO NIEMINEN
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva
valtiotieteiden maisteri ja hän oli kauppapolitiikan asiantuntija MTK:ssa vuosina 1990–2013.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
