Sammutetuinlyhdyin vaaleihin
Kuntavaalien vaalikeskustelu on ollut vailla yhtenäisiä teemoja. Mitä lähemmäs vaalit ovat tulleet, sitä kummallisempia piirteitä vaalitaisteluun on tullut.
Vaalien suurin kysymys pitäisi olla, miten kuntien terveyspalvelut jatkossa järjestetään. Suomessa on terveydenhuollon kriisi, joka asettaa kansalaiset keskenään hyvin eriarvoiseen asemaan. Terveydenhuoltomenot ovat entistä suurempi osa kuntataloutta, koska kunnat joutuvat vastaamaan perusterveydenhuollosta.
Terveyskeskuksiin ei saada riittävästi lääkäreitä, vaikka Suomessa ei koskaan liene koulutettu lääkäreitä niin paljon kuin nyt. Syy lääkäripulaan on se, että ammatti-ihmiset karkaavat mieluummin yksityisten terveysfirmojen palvelukseen kuin terveyskeskuksiin.
Terveyskeskusten jonot eivät kuitenkaan koske kaikkia. Ne, jotka ovat työpaikkaterveydenhuollon piirissä, pääsevät lääkäriin nopeasti ja vaivattomasti. Palvelut ovat käyttäjälleen ilmaisia, kun työantaja ja Kela kuittaavat laskun. Kansalaiset on jaettu A- ja B-luokkiin – niihin joiden palvelut pelaavat ja niihin, jotka ovat jonossa.
Voisi luulla, että terveyspalvelut olisivat näiden vaalien tärkein kysymys. Siltä ei tunnu, kun katsoo hallituksen ja osin myös opposition toimintaa asian käsittelyssä.
Hallitus lähti ajamaan suurkuntahanketta, jonka tavoitteena oli jättää Suomeen 70–100 kuntaa. Suunnitelma sisälsi ajatuksen, että sekä perusterveydenhoito että erikoissairaanhoito voitaisiin hoitaa näissä kunnissa. Kuntauudistus oltiin valmiita toteuttamaan tarvittaessa pakkoliitoksin.
Varmemmaksi vakuudeksi hallitus ilmoitti lakkauttavansa sairaanhoitopiirit, jotka olivat tähän asti vastanneet erikoissairaanhoidosta.
Suunnitelma törmäsi kuntakentän lähes yksimieliseen vastustukseen. Jotakin asian valmistelusta kertoo se, että kokoomuslainen kuntaministeri Henna Virkkunen sai vastaansa ensimmäisenä kokoomuslaisten kunnanjohtajien rintaman.
Asiantuntijat ovat laidasta laitaan tyrmänneet suunnitelman mahdottomana. Suomeen ei kerta kaikkiaan voida luoda niin suuria kuntia, että jokainen niistä voisi hoitaa erikoissairaanhoidon. Asian selvittämiseen ei tarvita edes taskulaskinta, siihen riittää Ojalan laskuoppi.
Tämän selvittyä hallitus ryhtyi suunnittelemaan sote- eli terveysalueita, joilla sairaanhoitopiirit korvattaisiin. Oppositiossa oleva keskusta ennätti esittää myös oman maakuntamallinsa, joka on itse asiassa melko lähellä hallituksen terveysaluemallia. Voisi kuvitella, että tässä vaiheessa olisi syntynyt jo käyttökelpoinen yhteinen näkemys.
Luulo on turha. Hallitus on yksimielinen vain siitä, että se on erimielinen. Kun vaalit lähenevät, myös kiusaus irtiottoihin lisääntyy. Niinpä SDP:n peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson esittikin viime viikolla oman ratkaisumallinsa.
Mallin heikkous oli se, että kukaan ei saanut siitä selvää. Se ei kelvannut kokoomukselle, ja jopa SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen sanoi televisiossa, että koko ratkaisu jää vaalien jälkeiseen aikaan.
Hallituspuolueet siis menevät vaaleihin sammutetuin lyhdyin. Kukaan ei tiedä, millainen terveyspalvelujen järjestämismalli tulee lopulta olemaan.
Keskustan malli ei hallituspuolueille tietenkään kelpaa, koska jos se hyväksyttäisiin pohjaksi, irtopisteet menisivät oppositiolle. Keskustan kunniaksi on sanottava, että sen malli on kuitenkin ainoa, joka esitetyistä ratkaisuista on selkeä ja ymmärrettävä.
Toinen oppositiopuolue perussuomalaiset ei puolestaan ole esittänyt mitään ratkaisua terveyspalvelujen kriisiin, Timo Soinia kiinnostaa vain Kreikan kriisi.
Sillä linjalla tuntuukin tulevan jälleen tulosta. Suomen kunnallisvaaleissa pelataan Kreikan kortilla. Se kertoo paljon Suomen poliittisesta ilmapiiristä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
