vierasyliö
Suomen muuttuminen 1900-luvulla maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi näkyy myös suomalaisissa näytelmäelokuvissa, jotka kuvaavat tukkilaisia, metsätyötä ja metsäteollisuutta. Tukkilaisia on kuvattu suomalaisissa näytelmäelokuvissa suhteellisesti enemmän kuin missään muualla.
Varhaisin Suomessa tehty tukkilaisista kertova elokuva oli Erkki Karun vuonna 1923 ohjaama Koskenlaskijan morsian. Se kertoo pohjoissuomalaisesta maaseudusta ja maalaisista, jotka osallistuvat myös uittotehtäviin. Kaikki muutkin vanhimmat tukkilaiskuvaukset kertovat maaseudusta ja maaseudun ihmisten elämään keskeisesti liittyvistä asioista. Useimmat niistä perustuivat aikaisemmin kirjoitettuihin romaaneihin ja näytelmiin.
Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmä on kuvattu elokuvaksi kolme kertaa. Siinä tulee esiin monet maaseudun muuttumiseen vaikuttavat asiat, jotka näkyivät monissa myöhemmissäkin elokuvissa.
Näytelmässä keskeinen jännite lähtee maaseudun asukkaiden ja tukkilaisten välisestä ristiriidasta. Pietolan talossa ei suvaita tukkilaisia, jotka edustavat uudenlaista elämäntapaa ja moraalia. He ovat teollisuuden palveluksessa ja rahatalouden piirissä toisin kuin ihmiset maalaistaloissa, joissa näytelmän kirjoittamisaikana 1800-luvun lopulla elettiin vielä osittain luontaistaloudessa.
Näytelmässä on muitakin nykyaikaan liittyviä asioita kuten lukutaidon merkitys ja huolenpito heikompiosaisista.
Kolmas tukkilaistarinoiden klassikko on Johannes Linnankosken romaaniin perustuva Laulu tulipunaisesta kukasta, joka on tyypillinen tukkilaisromantiikan tarina, jossa tukkilainen on kylästä kylään kiertävä naisia tavoitteleva kulkija. Tulipunakukan Olavi kuitenkin palaa maatalouden pariin, kuten tapahtui muidenkin varhaisten tukkilaistarinoiden sankareille. Maatalouden jatkuminen on niissä kaikissa tärkeää.
Metsätyöstä kertoviin elokuviin tulivat kaupunkikuvaukset jo 1930-luvun lopulla, jolloin Vihreä kulta –elokuva tapahtui osittain kaupungissa. Se ei ole tyypillinen tukkilaiselokuva, mutta se kertoo metsäteollisuudesta ja sen toimintaedellytyksistä. Sodan jälkeen 1940-luvun lopulla tehtiin edelleen maaseutukuvauksia, joista suurin osa kertoi menneisyydestä.
1950-luvun komedioissa kaupunkikuvauksia oli runsaasti, vaikka elokuvat tapahtuivat edelleen suurimmaksi osaksi maaseudulla uittotyömailla.
Ne kertoivat yleensä valmistumisajastaan ja monissa elokuvissa liikutaan autolla. Ne ovat maallistuneen yhteiskunnan kuvauksia, kun varhaisissa elokuvissa uskonnon osuus oli ollut merkittävä. Teollisuuden toiminta korostuu. Maaseudun sähköistyminen tulee esiin elokuvassa Me tulemme taas, jossa voimalaitosrakentamisen vuoksi uitto tulee muuttumaan, vaikka tukkilaiset elokuvan lopussa laulussa toteavatkin tulevansa taas seuraavana keväänä.
Sähkön ansiosta kulttuuri etenee myös Römpsänperän savotalle elokuvassa Oho, sanoi Eemeli. Siinä on tärkeää palveluelinkeinoja edustavan kauppamatkustajan yritys myydä sähköparranajokoneita. Puron varren uittotyöläiset edustavat entisajan työntekijäryhmää, joka on unohdettu metsään.
Metsätyötä kuvaavia elokuvia ei tehty ollenkaan 1960-luvulla, jolloin suomalaisessa elokuvatuotannossa tapahtui suuria muutoksia ja televisiotoiminta yleistyi. Sen jälkeen tehdyissä elokuvissa metsätyötä kuvattiin selvästi eri tavoin kuin aikaisemmin.
Mikko Niskasen ohjaama Kahdeksan surmanluotia ei ole tukkilaiselokuva, mutta se kertoo tyypillisimmästä suomalaisesta metsätyöntekijästä, pienviljelijä-metsätyömiehestä.
Elokuva kertoo maaseudun muutoksesta ja pienviljelijän elämän vaikeuksista muutoksien tuomien haasteiden edessä. Maaseudun murros oli tällöin hyvin ajankohtainen asia ja siihen kiinnitettiin julkisessa keskustelussa huomiota. Metsätyöntekijöiden tilanne oli presidentti Urho Kekkosen mukaan kansallinen häpeä.
Myös metsäteollisuudessa ja metsätyössä tapahtui muutoksia. Siitä kertoo Matti Kassilan elokuva Meiltähän tämä käy. Siinä viimeinen vanhan ajan metsäpatruuna ja viimeinen tukkilainen jäävät eläkkeelle. Elokuva valmistui 1973, jolloin tapahtui käänne Suomen ja koko maailman talouselämässä. Sodan jälkeen jatkunut nousukausi päättyi öljykriisiin. Elokuvassa eletään jo kansainvälistyvässä tietokoneajan maailmassa.
Uusimmat metsätyöläisistä kertovat elokuvat ovat käsitelleet aihetta realistisesti tai nostalgisesti.
Kalle Päätalon kirjoista tehdyt elokuvat ovat realistisia kuvauksia elämästä Koillismaalla ja Pohjois-Suomessa. Niissäkin tulee maaseudun muuttuminen esiin ja siitä kertominen oli Päätalon nimenomaisena tavoitteena, kun hän kirjoitti omaelämäkerrallista romaanisarjaansa.
Markku Pölönen on käsitellyt nostalgisesti 1950-luvun tukkilaisuutta ja tukkilaiselokuvia elokuvassaan Kuningasjätkä. Siinä kaupunkilaismies yrittää menestyä uittotöissä ja päätyy autonkuljettajaksi maaseudun kauppiaalle. Pölösen ohjaama Koirankynnen leikkaaja puolestaan kertoi sodan jälkeisestä ajasta, jossa metsätyöläisiä tarvittiin jälleenrakennuksen ajan Suomeen.
Kaikkina aikakausina elokuvien metsätyöläiset ovat olleet teollisuuden palveluksessa olevia maaseudun kausityöläisiä. Heidän ammattinsa on nykyaikainen teollisen yhteiskunnan ammatti. Tukkilaisten kuvaus elokuvissa ei ollut menneisyyden kuvausta, vaan kertomus teollisen yhteiskunnan ensiairuista, joiden mukana teollisuusyhteiskunta ulottui myös maaseudulle.
PEKKA KAARNINEN
Kirjoitus perustuu Kaarnisen väitöstutkimukseen Tukkijätkät ja moterni Tukkilaisuus, metsätyö ja metsäteollisuus suomalaisissa näytelmäelokuvissa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
